Muistin eilen illalla kello 22.39, että olemme olleet 19.3.2010 tasan puoli vuotta naimisissa.
Soitin väliaikaisesti huonekalujen kunnostusverstasta Kuvansissa pyörittävälle puolisolle ja reklamoin puolivuotishääpäivän merkillepanemattomuudesta. Hän puolustautui sillä, ettei elämäntilanne vaadi päivämäärien muistantaa. Minä puolustauduin sillä, että elämäntilanne vaatii ziljoonan muun asian muistantaa niin, ettei päivämäärä pysy päässä. Lopputulos: totesimme yksissä tuumin että puhelimeen on laitettava hälytys syyskuun 19. päivän kohdalle tai hujahtaa pian huomaamatta ohi koko varsinainen hääpäiväkin.
Puoli vuotta on kai aika lyhyt aika, jos loppuelämä (toivottavasti) on pitkä. Ja silti tuntuu siltä, että näin olisi ollut aina. Sanomista on tullut niistä asioista, joista tiesin sanomista tulevankin, mutta loppujen lopuksi sanomisen määrä on pysynyt kai melko maltillisissa lukemissa. Enimmäkseen on kauhean kivaa ja mukavaa, ihan vain se että se toinen on. Arkinen, tavallinen elämä tuntuu tuhat kertaa entistä arkea valoisammalle ja juhlakin jotenkin juhlemmalle.
Jos ajattelen kulunutta puolta vuotta, nousee yksi päivä ylitse muiden. Uudehkon höyrysilitysraudan valjastaminen suksienvoitelutarkoituksiin ja muut pienet arjen yhteentörmäykset ovat lopulta aika mitättömiä, kun niitä vertaa siihen, miten suunnaton apu ja tuki voi siitä kaikkein omimmasta, läheisimmästä ihmisestä hädän tullen olla.
John Irving on sanonut sen kirjassaan Leski vuoden verran paremmin kuin minä ikinä osaan. Englanniksi se kuulostaa vielä kauniimmalta kuin käännettynä:
"What greater thing is there for two human souls, than to feel that they are joined for life - to strengthen each other in all labor, to rest on each other in all sorrow, to minister to each other in all pain, to be one with each other in silent unspeakable memories at the moment of the last parting?"
Hyvä puolivuotinen. Jos ei muita totuuksia, niin ainakin tuo yksi.
---------
Tänään soi varmaan sitten meidän häävalssi. Ja edelleen se sama toive: Kunpa surua enemmän iloa, onnea matkallamme ois! Reijo Taipaleen tulkinta löytyy Spotifystä.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Työmatkailun ihanuus
Kävin pikavisiitillä Pietarissa.
Joskus aikaisemmin olen käynyt keskustelua siitä, onko työmatkailu kivaa vai kamalaa. Minusta kamalaa, keskustelukumppaneista ei. Ehkä työmatkustusta on siis montaa eri sorttia?
Tämänkertainen pikamatka oli onnistunut sekä sisällön että protokollan puolesta. Näin Sapsanin lähietäisyydeltä ja matkustin yksityisjunalla lounaalle Lokakuun Rautateiden varikon työmaaruokalaan. Ainutlaatuisia elämyksiä. Siitä huolimatta työmatka-angsti valtasi lopussa mielen.
Työmatkailun voi minusta kiteyttää siihen, että istuu hirvittävässä kouvolalaisessa bunkkerissa jota myös nuorison biljardibaariksi kutsutaan ja tappaa junanvaihtoaikaa päällikön kanssa. Keskustelu on mahdotonta, koska ravintolan screeneiltä pauhaa Mestiksen playoffs-ottelu KooKoo-D Team.
Not exactly my cup of tea.
---------
Tänään ei voi soida mikään muu kuin Vilperin perikunnan Piirimyyjä.
Joskus aikaisemmin olen käynyt keskustelua siitä, onko työmatkailu kivaa vai kamalaa. Minusta kamalaa, keskustelukumppaneista ei. Ehkä työmatkustusta on siis montaa eri sorttia?
Tämänkertainen pikamatka oli onnistunut sekä sisällön että protokollan puolesta. Näin Sapsanin lähietäisyydeltä ja matkustin yksityisjunalla lounaalle Lokakuun Rautateiden varikon työmaaruokalaan. Ainutlaatuisia elämyksiä. Siitä huolimatta työmatka-angsti valtasi lopussa mielen.
Työmatkailun voi minusta kiteyttää siihen, että istuu hirvittävässä kouvolalaisessa bunkkerissa jota myös nuorison biljardibaariksi kutsutaan ja tappaa junanvaihtoaikaa päällikön kanssa. Keskustelu on mahdotonta, koska ravintolan screeneiltä pauhaa Mestiksen playoffs-ottelu KooKoo-D Team.
Not exactly my cup of tea.
---------
Tänään ei voi soida mikään muu kuin Vilperin perikunnan Piirimyyjä.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa II
Asiaa mööpeleistä, kun sitä tuntuu riittävän.
Olemme päässeet siihen onnelliseen tilanteeseen, että vain kirjahyllyt ja niihin kuuluva vitriinikaappi edustavat sisustuksessamme (ks. ed. blogijuttu) niin kutsuttua "pakasta vedetty" -osastoa. Se tarkoittaa sitä, että ne on ostettu kaupasta, tarkemmin sanottuna siitä Moskovan Ikeasta joka oli lyhimmän ajomatkan päässä Moskovan kodista, ne on hankittu uusina eivätkä ne ole kuuluneet kenellekään ennen meitä. Ja hetkinen, myös samasta paikasta hankittu jakkara kuuluu samaan sarjaan.
Kaikki muu on vanhaa. Aika iso osa on jomman kumman puolen isovanhempieni jäämistöä, ja leveä onnen hymy levisi kasvoilleni kun kannoimme olohuoneen nurkkaan mummolan piirongin, Imatran kierrätyskeskuksesta ostetun sataprosenttisesti samanlaisen kirjoituspöydän minkä ääressä olen tehnyt läksyt joka päivä koko kaksitoistavuotisen koulu-urani ajan, ja laitoimme seinälle mummon peräkammarista peräisin olevan Ritsapoika -taulun. Meillä on iskän tekemä pöytä ja tv-taso, Panun siskon vanhat propeliverhot, papan nojatuolit ja kohta se Panun papan sohvakin. Ja meillä on pahkapöytä eli pöytä, joka on tehty pahkasta. (Se on aika huomaamattomasti nurkassa ja sen päällä on printteri, asiaton sivuhuom.)
Minä pidän vanhoista esineistä, joilla on tarina. Minusta on mukavaa tulla illalla töistä kotiin ja heittää avaimet eteisen lipastolle tietäen, että tätsky osti sen lipaston ensimmäisestä tilistään. Minusta on hauska katsella hassua pyörivää kirjoituspöydän puutuolia jonka löysimme Kasarmikadun vinttikomerosta ja miettiä, mistä se on peräisin kun sen pohjassa on metallinen numerolaatta. Minulle tulee sellainen olo, että juuret kasvavat varpaistani kiinni maahan kun katselen mummolan piirongin päällä olevaa, Kaukaan työläiskasarmissa 20-luvun lopulla otettua valokuvaa jossa poseeraa teini-ikäinen mummoni sisaruksineen ja vanhempineen - sen saman piirongin edessä.
Ja minusta on kutkuttavaa ajatella, että jos meillä vielä joskus on lapsi, hän voi jonakin päivänä ripustaa seinälleen vanhan, kauniin, valkokehyksisen peilin tietäen, että hänen vanhempansa löysivät sen roskalavalta ensimmäisen Mikkelin kotinsa pihalta.
Tämä on koti, jota ei sisusteta joka kevät ja syksy uudestaan viimeisimpien trendien mukaan. Tämä on 50-luvulle jämähtänyt mummola.
Hyvä, että tästä piti sellainen tullakin.
---------
Tänään soi J. Karjalaisen On kaikki niin kuin ennenkin. Siinä on aika hyvin tavoitettu se idea, mikä tämän kaltaisessa sisustamisessa on.
Olemme päässeet siihen onnelliseen tilanteeseen, että vain kirjahyllyt ja niihin kuuluva vitriinikaappi edustavat sisustuksessamme (ks. ed. blogijuttu) niin kutsuttua "pakasta vedetty" -osastoa. Se tarkoittaa sitä, että ne on ostettu kaupasta, tarkemmin sanottuna siitä Moskovan Ikeasta joka oli lyhimmän ajomatkan päässä Moskovan kodista, ne on hankittu uusina eivätkä ne ole kuuluneet kenellekään ennen meitä. Ja hetkinen, myös samasta paikasta hankittu jakkara kuuluu samaan sarjaan.
Kaikki muu on vanhaa. Aika iso osa on jomman kumman puolen isovanhempieni jäämistöä, ja leveä onnen hymy levisi kasvoilleni kun kannoimme olohuoneen nurkkaan mummolan piirongin, Imatran kierrätyskeskuksesta ostetun sataprosenttisesti samanlaisen kirjoituspöydän minkä ääressä olen tehnyt läksyt joka päivä koko kaksitoistavuotisen koulu-urani ajan, ja laitoimme seinälle mummon peräkammarista peräisin olevan Ritsapoika -taulun. Meillä on iskän tekemä pöytä ja tv-taso, Panun siskon vanhat propeliverhot, papan nojatuolit ja kohta se Panun papan sohvakin. Ja meillä on pahkapöytä eli pöytä, joka on tehty pahkasta. (Se on aika huomaamattomasti nurkassa ja sen päällä on printteri, asiaton sivuhuom.)
Minä pidän vanhoista esineistä, joilla on tarina. Minusta on mukavaa tulla illalla töistä kotiin ja heittää avaimet eteisen lipastolle tietäen, että tätsky osti sen lipaston ensimmäisestä tilistään. Minusta on hauska katsella hassua pyörivää kirjoituspöydän puutuolia jonka löysimme Kasarmikadun vinttikomerosta ja miettiä, mistä se on peräisin kun sen pohjassa on metallinen numerolaatta. Minulle tulee sellainen olo, että juuret kasvavat varpaistani kiinni maahan kun katselen mummolan piirongin päällä olevaa, Kaukaan työläiskasarmissa 20-luvun lopulla otettua valokuvaa jossa poseeraa teini-ikäinen mummoni sisaruksineen ja vanhempineen - sen saman piirongin edessä.
Ja minusta on kutkuttavaa ajatella, että jos meillä vielä joskus on lapsi, hän voi jonakin päivänä ripustaa seinälleen vanhan, kauniin, valkokehyksisen peilin tietäen, että hänen vanhempansa löysivät sen roskalavalta ensimmäisen Mikkelin kotinsa pihalta.
Tämä on koti, jota ei sisusteta joka kevät ja syksy uudestaan viimeisimpien trendien mukaan. Tämä on 50-luvulle jämähtänyt mummola.
Hyvä, että tästä piti sellainen tullakin.
---------
Tänään soi J. Karjalaisen On kaikki niin kuin ennenkin. Siinä on aika hyvin tavoitettu se idea, mikä tämän kaltaisessa sisustamisessa on.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa I
Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ihmiset alkavat aloilleen asetuttuaan ja vakiinnuttuaan sisustaa.
En tarkoita sitä, että ihmiset muuttaessaan ostavat uusiin ikkunoihiin sopivat verhot ja olohuoneen tyhjään koloon nojatuolin. Tarkoitan sisustusta. Sitä, että huushollin sisälmykset vaihdetaan kerran vuodessa uusiin ja sekä entiset että nykyiset sisälmykset näyttävät siltä, että ne on kannettu kaupasta kertakäynnillä. Kaikki mätsää kivan täydellisesti kaikkeen ja sohva on aina valkoinen. Sitten voidaan todeta rakkaalle puolisolle että emme tarvitse nyt romantiikkaa kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä tavaraa Pentikistä, noin mukaellen.
Suureksi järkytyksekseni olen havainnut, että sekä minä että rakas puoliso olemme Mikkeliin muutettuamme alkaneet sisustaa. Rakas puoliso käy tälläkin hetkellä puhelinneuvottelua rakkaan anopin kanssa aiheesta "sohva ja sen optimaalinen verhoilu", ja olemme epähuomiossa ostaneet niin paljon lamppuja että yksi majailee jo vaatehuoneen hyllyllä tarpeettomana.
Sisustuksessamme on kuitenkin eräs erityispiirre: Sohvan ja verhoilun välissä on vielä se pikku pulma, että sohva sijaitsee tällä hetkellä rakkaan puolison isovanhempien mökin aitassa, ja sohvassa sijaitsee hiiri. Jahka hiiri saadaan häädettyä, saadaan ehkä sohva. Joka on kaunis ja 50-lukulainen, kuten muukin kotimme sisustus.
Lamput noudattavat samaa linjaa: Olohuoneessa on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiin hankkima Yki Nummen aito ja alkuperäinen Lokki, kaunis klassikko. Eteisessä on Varkauden kierrätyskeskuksesta kuudella eurolla hankittu kellertävän kukertava, luultavasti myös aito ja alkuperäinen 60-luvun lasikuuppa, jonka esteettisestä arvosta edes lampun hankkinut taloutemme osapuoli ei mene takuuseen. Halba, joka tapauksessa!
Molemmissa makuuhuoneissa on vallalla 50-lukulainen tunnelma lyhennettynä: Pitkässä messinkivarressa roikkuneet kolmekupuiset kauniit ja tyylikkäät valaisimet kolahtelivat keskivertoa ylempänä keinahtelevaan puolison päähän niin, että varsia oli pakko pätkäistä. Varren kierteen valmistus oli saaga sinänsä: kokoonpanolla rakas puoliso, Nykänen, lukuisia hiihtolomalla olevia julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita ynnä varkautelainen omintakeinen aseseppä saatin oikea kierre varteen, lamppu varren päähän ja valo kattoon. Makkarin lamppu on huuto.net -löytö, niin kutsutun harraste- eli vierashuoneen lamppu taas Mauri-sedän kuolinpesästä peritty. Siinä on kullitetut raidat.
Keittiöön on tarjolla kolme lamppuyksilöä: muoviseksi osoittautunut, sianrakkona kaupiteltu mutta yhtä kaikki erikoinen 40-lukulainen, tarinan mukaan erään tohtorinnan jäämistöstä peräisin oleva huutonettilamppu valaisee kyökin suorittavaa porrasta, ja ruokapöydän yläpuolella killuu entisiltä kotikulmilta osto- ja myyntiliikkeestä hankittu söpö vanha ufon mallinen valaisin. Se komeroon joutunut on peräisin samaisesta Varkauden kierrätyskeskuksesta kuin eteisen valokin, ja hankittiin, koska oli myös halba. Nyt on haussa talo, jossa on kaksi keittiötä.
Näin se käy, lapset. Yksi kaunis päivä sitä huomaa olevansa keski-ikäinen ja jaarittelevansa kattovaloista.
Ennen raportoitiin baarireissuista.
---------
Tänään soi tietysti Rauli Badding Somerjoki ja Valot. Totta, niin totta.
En tarkoita sitä, että ihmiset muuttaessaan ostavat uusiin ikkunoihiin sopivat verhot ja olohuoneen tyhjään koloon nojatuolin. Tarkoitan sisustusta. Sitä, että huushollin sisälmykset vaihdetaan kerran vuodessa uusiin ja sekä entiset että nykyiset sisälmykset näyttävät siltä, että ne on kannettu kaupasta kertakäynnillä. Kaikki mätsää kivan täydellisesti kaikkeen ja sohva on aina valkoinen. Sitten voidaan todeta rakkaalle puolisolle että emme tarvitse nyt romantiikkaa kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä tavaraa Pentikistä, noin mukaellen.
Suureksi järkytyksekseni olen havainnut, että sekä minä että rakas puoliso olemme Mikkeliin muutettuamme alkaneet sisustaa. Rakas puoliso käy tälläkin hetkellä puhelinneuvottelua rakkaan anopin kanssa aiheesta "sohva ja sen optimaalinen verhoilu", ja olemme epähuomiossa ostaneet niin paljon lamppuja että yksi majailee jo vaatehuoneen hyllyllä tarpeettomana.
Sisustuksessamme on kuitenkin eräs erityispiirre: Sohvan ja verhoilun välissä on vielä se pikku pulma, että sohva sijaitsee tällä hetkellä rakkaan puolison isovanhempien mökin aitassa, ja sohvassa sijaitsee hiiri. Jahka hiiri saadaan häädettyä, saadaan ehkä sohva. Joka on kaunis ja 50-lukulainen, kuten muukin kotimme sisustus.
Lamput noudattavat samaa linjaa: Olohuoneessa on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiin hankkima Yki Nummen aito ja alkuperäinen Lokki, kaunis klassikko. Eteisessä on Varkauden kierrätyskeskuksesta kuudella eurolla hankittu kellertävän kukertava, luultavasti myös aito ja alkuperäinen 60-luvun lasikuuppa, jonka esteettisestä arvosta edes lampun hankkinut taloutemme osapuoli ei mene takuuseen. Halba, joka tapauksessa!
Molemmissa makuuhuoneissa on vallalla 50-lukulainen tunnelma lyhennettynä: Pitkässä messinkivarressa roikkuneet kolmekupuiset kauniit ja tyylikkäät valaisimet kolahtelivat keskivertoa ylempänä keinahtelevaan puolison päähän niin, että varsia oli pakko pätkäistä. Varren kierteen valmistus oli saaga sinänsä: kokoonpanolla rakas puoliso, Nykänen, lukuisia hiihtolomalla olevia julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita ynnä varkautelainen omintakeinen aseseppä saatin oikea kierre varteen, lamppu varren päähän ja valo kattoon. Makkarin lamppu on huuto.net -löytö, niin kutsutun harraste- eli vierashuoneen lamppu taas Mauri-sedän kuolinpesästä peritty. Siinä on kullitetut raidat.
Keittiöön on tarjolla kolme lamppuyksilöä: muoviseksi osoittautunut, sianrakkona kaupiteltu mutta yhtä kaikki erikoinen 40-lukulainen, tarinan mukaan erään tohtorinnan jäämistöstä peräisin oleva huutonettilamppu valaisee kyökin suorittavaa porrasta, ja ruokapöydän yläpuolella killuu entisiltä kotikulmilta osto- ja myyntiliikkeestä hankittu söpö vanha ufon mallinen valaisin. Se komeroon joutunut on peräisin samaisesta Varkauden kierrätyskeskuksesta kuin eteisen valokin, ja hankittiin, koska oli myös halba. Nyt on haussa talo, jossa on kaksi keittiötä.
Näin se käy, lapset. Yksi kaunis päivä sitä huomaa olevansa keski-ikäinen ja jaarittelevansa kattovaloista.
Ennen raportoitiin baarireissuista.
---------
Tänään soi tietysti Rauli Badding Somerjoki ja Valot. Totta, niin totta.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Tänään kotona
Aina mainio Äitiharjoittelija on kirjoittanut siitä, kuinka mitääntapahtumattomuus johtaa bloginpäivittämättömyyteen.
Myös tapahtumarikkaudella on samanlainen lopputulos.
Mutta blogin kirjoittaminen on kivaa. Ja blogia lukevat hahmot ja tyypit ovat kaivanneet kuulumisia. Ja koko Mikkeliin muutto on raportoimatta, ja sitä kautta myös itselle sisäistämättä. On tapahtunut paljon hyvää, ja on tapahtunut suruista suurin. On ollut sellainen olo, ettei huvita kirjoittaa, ja yhtenä iltana tapahtui niinkin ettei oikein huvittanut edes elää. Sittemmin on tullut valoisampaa, konkreettisestikin.
Nyt olemme siis täällä. Elämme, asumme. Meillä on koti, josta puuttuu sohva ja sänky ja pari muuta juttua, mutta jossa on maailman hienoimmat (tai ainakin retroimmat) lamput. Meillä on parveke ja vaatehuone ja entisen pesukoneettoman elämän tilalla astian- ja pyykinpesukoneellinen elämä. Perjantai-iltaisin saunomme saunavuorolla ja sunnuntaiaamuisin lähdemme klo 9.15 hiihtämään.
Satunnaista vitutusta puramme Nasun ja muiden kanssa Parnell'sissa. Se on meidän kantapaikka. Täällä meidän kaupungissa. Meidän kotona.
---------
Tänään soi tietenkin Madness ja Our house. Ihan tässä meidän kadulla.
Myös tapahtumarikkaudella on samanlainen lopputulos.
Mutta blogin kirjoittaminen on kivaa. Ja blogia lukevat hahmot ja tyypit ovat kaivanneet kuulumisia. Ja koko Mikkeliin muutto on raportoimatta, ja sitä kautta myös itselle sisäistämättä. On tapahtunut paljon hyvää, ja on tapahtunut suruista suurin. On ollut sellainen olo, ettei huvita kirjoittaa, ja yhtenä iltana tapahtui niinkin ettei oikein huvittanut edes elää. Sittemmin on tullut valoisampaa, konkreettisestikin.
Nyt olemme siis täällä. Elämme, asumme. Meillä on koti, josta puuttuu sohva ja sänky ja pari muuta juttua, mutta jossa on maailman hienoimmat (tai ainakin retroimmat) lamput. Meillä on parveke ja vaatehuone ja entisen pesukoneettoman elämän tilalla astian- ja pyykinpesukoneellinen elämä. Perjantai-iltaisin saunomme saunavuorolla ja sunnuntaiaamuisin lähdemme klo 9.15 hiihtämään.
Satunnaista vitutusta puramme Nasun ja muiden kanssa Parnell'sissa. Se on meidän kantapaikka. Täällä meidän kaupungissa. Meidän kotona.
---------
Tänään soi tietenkin Madness ja Our house. Ihan tässä meidän kadulla.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Kurkistus
Huhuu, maailma?
Jospa ihan varovaisesti sanoisin vain "hei".
Huomenna saatan sanoa jo kokonaisen lauseen. Täältä Mikkelistä.
----------
Tänään soi Chisun Sama nainen. En lupaa mitään.
Jospa ihan varovaisesti sanoisin vain "hei".
Huomenna saatan sanoa jo kokonaisen lauseen. Täältä Mikkelistä.
----------
Tänään soi Chisun Sama nainen. En lupaa mitään.
maanantai 8. helmikuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
