Siinä vaiheessa, kun jossain loppuelämän tilanteessa huomaan kaipailevani Helsingin kulttuurielämää, pääkaupunkiseudun kahvila- ja ravintolatarjontaa, piknikkejä Kaivopuistossa, Ullanlinnan jugendtaloja, meren rantaa tai joitakin muita vielä parin viikon ajan kotinani olevan pienen eteläsuomalaisen kaupungin hyviä puolia, toivon muistavani tämän illan.
Siis, note to self: Auton parkkeeraaminen metrin korkuiseen lumikinokseen on sen sortin extremelaji, jota en halua harrastaa joka kerta kotiin autolla saapuessani. En myöskään halua kaivaa autoa pois metrin korkuisesta lumikinoksesta joka kerta kotoa autolla lähtiessäni. Mikä tahansa paikka, missä tätä lajia ei tarvitse harrastaa, on maanpäällinen paratiisi.
Kuten Mikkeli, jossa oma, aurattu autopaikka ihanan uuden kotitalon pihassa maksaa viisi euroa kuukaudessa.
Kiukkuinen jälkikirjoitus iltauutisten tiimoilta: Se pelastuslaitoksen valopää, jokka keksi kehottaa kaupunkilaisia lumenluontitalkoisiin, voisi myös samalla informoida meitä siitä, MIHIN HELKKARIIN SE LUMI TYÖNNETÄÄN? Minulla on valistuneen ei-eteläsuomalaisen autoilijan tavoin lapio Toyotan kyydissä sen osan vuotta, kun Toyota liikkuu talvirenkailla. Mutta koska olen itse pääosin jalkaisin liikkuva helsinkiläinen, ei omatunto anna myöten lapioida autolle parkkipaikkaa jalkakäytävän kustannuksella. Enkä osaa taikoa kahta kuutiota pakkaslunta olemattomiin. Epäilen, että tuskin osaavat naapuritkaan. Eikä edes talkkari.
---------
Tänään soi Aikamiesten Iltatuulen viesti suoraan M.A. Nummisen vuonna 1970 Yleisradiolle toimittamasta nostalgiaohjelmasta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti