~ Kirjallista elämää ~

Uusi projekti

2010-06-07T22:38:00.002+03:00

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut, mikä tämän blogin tarkoitus on. Löytämättä sitä, kuten päivitystahdistakin huomaa. Höpisen päivittäiset tapahtumani nykyään aviopuolisolle, ja kun aihepiirinä on koko elämä, on vaikea keksiä, mistä palasesta juuri tänään kirjoittaisi.

Siksi, ja myös siitä syystä että asia on ajankohtainen, on nyt uuden projektin aika. Se löytyy täältä ja tulee keskittymään tätä blogia enemmän vain yhteen teemaan - vanhaan taloon, sen kunnostamiseen ja siinä asumiseen. Tervetuloa mukaan. En kuoppaa tätä alustaa ainakaan vielä: jos joskus tulee tarvista palata kirjalliseen elämään, on se helppoa kun raamit ovat jo olemassa.

---------

Tänään soi Olavi Virta. Jotenkin se kuuluu teemaan.

Talo jota kodiksi kutsutaan

2010-05-24T22:52:00.004+03:00

Nyt se on totta, vaikka vielä kovin vähän aikaa sitten ajattelin, että tulisin asumaan aina vuokralla pikkuyksiöissä Helsingin keskustassa.

Nyt meillä on iso talo Mikkelissä. Tai siis ei se ole oikeasti meidän, emmekä ole sitä vielä edes ostaneet, maksaneet vain symbolisen käsirahan. Kun kauppakirjat allekirjoitetaan, se on silti vielä monta vuotta enemmän pankin, noin juridisesti ajatellen.

Ja silti, ei se ole pankinkaan. Meidän se on. Uusi, vanha oma koti. Nyt on se hetki, jolloin ei enää tarvitse tuijottaa vain vikoja ja puutteita koska niiden alleviivaaminen myyjälle alentaa talon ostohintaa. En osaa oikein vielä katsoa valokuvaa talosta ajattelematta, että yläkerran ison huoneen ikkunan alta puuttuvat palotikkaat ja huopakaton päälle ilman oikeaoppista tuuletusta vedetty peltikate on riskirakenne ja yläkerran sisäänkäynnin päältä puuttuu katos joka pitäisi rakentaa ja että etupihan kallistukset ohjaavat sadevedet väärään suuntaan.

Mutta kyllä minä näen muutakin. Komean, napakan ja jämerän talon, joka on näyttänyt samalta jo 60 vuotta ja tulee näyttämään siltä vielä toisen mokoman, jos ja kun se nyt meistä kiinni on. Luonnostaan järkevän sijainnin isot ikkunat etelään ja pienet pohjoiseen, ison, oman pihan jonka menneeseen loistoon palauttaminen tulee olemaan kunnia-asiani. Rauhallisen tunnelman, ajan pysähtymisen aistimuksen, tunteen siitä, että on tullut kotiin.

En oikein ymmärrä omistamista, vieläkään. Ymmärrän nyt sen, että minulle on annettu euromääräistä korvausta vastaan jotakin sellaista, jolla on arvoa sinänsä, ja jota minun tehtäväni on tästä eteenpäin vaalia. Taloni saattaa olla epäkäytännöllinen ja oikukas, mutta se on myös todistanut luotettavuutensa pysymällä ehjänä paikallaan jo 57 vuoden ajan. Ei uusista taloista koskaan tiedä, vanhoista voi jo jotain tietääkin.

Kas tässä siis uusi kotimme. Rakennettu vuonna 1953 Mikkelin Urpolan kaupunginosaan rakennusmestari Eino Hahdon suunnitelmien perusteella. Pääurakoitsijana rakennusmestari Uuno Hypen apunaan timpuri/maalari Valjakka, timpuri Pulkkinen ja putkimies Hukka.

---------

Tänään soi kaiketi tunnelmaan sopivasti J. Karjalaisen levy Keltaisessa talossa.

Hups. Oho oho.

2010-05-11T22:15:00.002+03:00

Tämmöinenkin foorumi.

Olin jo unohtanut koko blogin olemassaolon. Päivitetään siis että kuuluu etupäässä tuulettuvaa yläpohjaa (ja se onneksi tuulettuu!), maalämpöpumppujen ja aurinkokeräimien vertailua, asuntolainojen marginaalikorkojen räknäämistä, päivin, illoin ja öin tapahtuvaa rintamamiestalon mielikuvaremontointia ynnä muuta ynnä muuta.

Taitaa olla kevät, ja pesänrakennusvietti.

---------

Tänään on soinut Jarkko Martikaisen Kaikki me kuolemme pian. Ehkä se johtuu niistä maalämpöpumppujen takaisinmaksuajan mielekkyyslaskelmista.

Kuljen Hakaniemen rantaan

2010-04-23T22:21:00.002+03:00

Minulla on parveke, ja olen siitä hyvin iloinen.

Pidän kasvattamisesta eikä kevät ole tuntunut moneen vuoteen kunnolliselta keväältä kun ei ole ollut tilaisuutta työntää kynsiä multaan. Kesämökki ei ole tuonut ratkaisua ongelmaan - mökillä kasvaa sammalta, mustikanvarpuja, jäkälää ja hiekkaa eli viljelytoimintojen kannalta se on niin kutsuttu Mission Impossible. Helsingissä suunnittelimme vakavasti vapaamuurareitten joutilaan takapihasuikaleen valjastamista kaupunkiviljelylle, nyt haaveissa on hieman enemmän perunamaata.

Toistaiseksi on kuitenkin se parveke, ja tänään oli olevinaan oiva päivä käydä töiden jälkeen autolla hakemassa puutarhakaupasta multaa istutuskautta varten. Muuten suunnitelma oli täysin onnistunut, mutta parvekeviljelijän mieli musteni kun "Kesäkukkamulta" -nimikkeellä varustettu säkki piti ennen takakonttiin nostamista kaivaa esiin räntäkerroksen alta.

Suomen kevät.

Lohdutukseksi menimme kierrätyskeskukseen ja ostimme 50 eurolla ensiluokkaisen levitettävän laverin ja neljä Lahden huonekalutehtaan 50-luvulla valmistamaa pientä laittoa vaativaa tuolia.

---------

Tänään soi kappale nimeltä Kuuraiset puut Maija Vilkkumaan uudelta levyltä. Jotenkin tämä kuulostaa häiritsevästi Maija Vilkkumaan edellisiltä levyiltä. Vaikka kyllä "ja jossakin rakastuu onnekkaammin jotkut muut" on ihan hyvin sanottu, silti. Siltäkin on joskus tuntunut. Nyt on saunailta, 50-luvun sohva, mustikkasmoothie ja Heikki Hyytiäisen Pientalon tulisijat -teos. Eikä enää jotkut muut.

A Sort of Homecoming

2010-04-20T14:04:00.004+03:00

Olimme häämatkalla. Kävimme melkein Tbilisissä, mutta emme ihan.

Raportoin lisää jahka jaksan. Tällä välin pyydämme lukemaan Helsingin Sanomia ja Länsi-Savoa.

---------

Tänään, ja jo aika monta päivää, soi tämä. Selitykset lienevät tarpeettomia, biisi puhukoon puolestaan.

Addiktio

2010-04-07T20:43:00.004+03:00

Naisenne rintamalta raportoi: Olen jäänyt koukkuun.

Ennen helmikuun alkua olin koukussa muotiblogeihin. Luin niitä päivittäin, useita. Sitten elämä keikahti ympäri ja muotiblogit lakkasivat kiinnostamasta, jotenkin ne tuntuvat vähän, hmm, tyhjänpäiväisiltä.

Nyt olen jo viikon ajan istunut illat nokka kiinni koneessa ja suoltanut sohvalla päivystävälle puolisolle suuhuni ennen sopimattomia sanoja. Höyrysulku, pönttöuuni, rossipohja, pinkopahvi, kuumabitumointi. Minua kiinnostavat huomattavasti enemmän rakenneasiat kuin sisustus. Meillä on jo sisustus! Nyt tarvitaan talo. Ja olen ymmärtänyt, että vanhassa talossa asuminen edellyttää ainakin jonkinlaista vanhan talon ymmärtämystä.

Perulainen runoilija César Vallejo on kirjoittanut mainiosti näin:

"Uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat koska niiden seinät on tehty kivestä tai teräksestä mutta ei ihmisistä. Talo astuu maailmaan, ei silloin kun se on saatu rakennetuksi vaan silloin kun siinä aletaan asua. Talo elää yksinomaan ihmisistä, niinkuin hauta."

Ja vielä näin:

"Todellisuudessa kaikki ovat lähteneet talosta, mutta totuus on että kaikki ovat jääneet. Eikä se mikä on jäänyt ole heidän muistonsa vaan he itse. Eikä ole niinkään että he jäisivät vaan he jatkuvat talon läpi. Teot ja toiminnot lähtevät talosta junalla tai lentokoneella, ratsain tai jalan tai maassa raahautuen. Se mikä jatkuu talossa on orgaani, parhaillaan tapahtuvassa ajassa tai ympyränkehällä toimiva tekijä. Askelet ovat menneet, suudelmat, anteeksiannot, rikokset. Se mikä jatkuu talossa on jalka, huulet, silmät, sydän. Kiellot ja vahvistukset, hyvä ja paha ovat hajaantuneet. Se mikä jatkuu talossa on teon subjekti."

Tämä runo on julkaistu antologiassa nimeltä Kello nolla, ja se on minun asumisfilosofiani ydin. Järki toki mukaan - kyllä terveellä rossipohjallakin on oma olennainen sijansa tässä maailmassa.

---------

Tänään soi Rintamamiestalo.fi -forumilta erään kirjoittajan allekirjoituksesta bongattu, minusta hyvin osuva Anna Erikssonin Huojuva talo. "Huojuva talo, äiti kuule minua, voimat ei riitä, en tiedä mitä tehdä..." Hymyilyttävä signature, kerrassaan.

En omaa selkärankaa, kannatan vain puhelinlankaa

2010-04-06T18:55:00.006+03:00

Sain tänään puhelun puhelinmyyjältä. Tapaus ylittää uutiskynnyksen, sillä minulla on ollut noin sata vuotta sama omissa nimissäni oleva puhelinnumero, ja siihen jonkinlainen puhelinmyyjäesto. Nyt olen luopunut tuosta numerosta, ottanut omaksi numerokseni entisen työnumeron, ja ilmeisesti tämän muutoksen ansiosta taas jonkun tulkinnan mukaan vapaata riistaa puhelinmyyntimarkkinoilla.

Kanaljat.

No, puhelin siis soi, pyytämättä ja yllätyksenä, kesken kiireisen pääsiäisenjälkeisen työkaaoksen. Vastasin. Langan päässä lirkutteli nuori, reipas ja iloinen naishenkilö, joka lirkuttelun lomassa sai sanotuksi, että "he" (jäi epäselväksi, ketkä) ovat päättäneet palkita minut jostain, josta en saanut selvää, ja palkinto ojennetaan vuoden mittaisen Trendi-lehden tilauksen muodossa hintaan kolme euroa viiskyt senttiä. Lirkutus ja sirkutus ennen yllä mainittua tiedonantoa kesti noin vartin, tässä vaiheessa tarinaa sain ängettyä sanaisen talikkoni väliin.

Ilmoitin ystävälliseen mutta napakkaan sävyyn, että olen oikeustoimikelpoinen, ajattelukyvyllä varustettu henkilö ja tähän asti itse tehnyt päätökset siitä, mitä painettuja julkaisuja kotiini tilaan. Ilmoitin, etten ole tätä luovuttamatonta oikeutta kenellekään toistaiseksi antanut, enkä anna. Ilmoitin myös, että en ottaisi vastaan vuoden pituista Trendiä vaikka ilmaiseksi saisin, enkä ainakaan niin, että joutuisin maksamaan siitä kolme euroa viiskyt senttiä. Kiitos mutta ei kiitos.

Naishenkilö-poloinen lakkasi sirkuttamasta ja lirkuttamasta, mutisi että aijaajoonoeisitmoi ja sulki puhelimen. Minä ajattelin säälien naisparkaa, joka moista ihmistenkiusaamista työkseen joutuu tekemään, ja manasin markkinamiestä, joka moisen idioottimaisen puhelinmyyntityön on keksinyt. Ja sitten manasin vähän aikaa sitä tuntematonta tahoa, joka lupaa kysymättä kuvitteli isovelimäisesti minun haluavan tilata Trendin vuodeksi kolmella eurolla viidelläkymmenellä sentillä. Kaselikkoon kajahti se profilointi.

Kun härdelli rauhoittui, aloin etsiskellä itselleni uutta puhelinmyyntikieltoa. Jos joku tietää, mistä sellaisen saa maksamatta kuutta euroa vuodessa, otan vinkit ilomielin vastaan.

Lopetan tänään lähettämällä lämpimiä ajatuksia sille Graanin Alkon myyjälle, joka meni pahaa-aavistamatta kysymään sahanpurujen peittämältä, hyllyjen välissä tukka takussa seisovalta ja 2-tahtiöljyltä haisevalta osa-aikametsurilta, voisiko olla avuksi. Myyjä-polon ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen kun äijähahmo oli ilmoittanut valmistavansa vaimolle illalliseksi ruijanpallasta purjo-fenkolipedillä ja ajatelleensa lorauttaa sekaan hieman hyvää valkoviiniä.

---------

Tänään soi Juice Leskisen Puhelinpylvään henkinen elämä. Tällaisia sanoituksia ei osaa kukaan enää tehdä.

Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet

2010-04-05T13:10:00.004+03:00

Olen ajatellut viime aikoina synkkiä ajatuksia.

Omassa elämässä on kaikki paremmin kuin koskaan osasin edes kuvitella, mutta makrotason kysymykset vaivaavat mieltä. Olen muuttanut maakuntaan, jossa menee huonommin kuin Pohjois-Karjalassa eikä edes niin kovin paljon paremmin kuin Kainuussa, millä tahansa mittareilla tarkasteltuna. Lama tosin ei ole pahemmin kouraissut, mutta se johtuu siitä ettei ole oikein mitään mitä kouraista.

Lisäksi minua murehduttavat päivittäin muun muassa paperiteollisuuden rakennemuutos, kasvihuoneilmiö ja röyhtäilevät nuoret miehet pitsaravintoloissa. Kaikki merkit kertovat minulle, että asiat ovat huonosti, enkä mitenkään keksi, millä konstilla ne saisi paremmiksi muuttumaan. Ainoa johtoajatus tuntuu olevan se, että katsoipa asioita mistä vinkkelistä tahansa, ne asiat olivat ennen jollain käsittämättömällä tavalla hyvin paljon paremmin kuin nyt.

Ehkä tästä ajatuksesta johtuu sekin, että olen hinannut kotiimme objektiivisesti arvioiden yltiöpäisen runsaasti kaikkea vanhaa kamaa. Jos ei ajan pysäyttäminen siihen vanhaan ja hyvään kerran onnistu ulkomaailmassa, voi sitä yrittää ainakin oman huushollin seinien sisällä? Mielenkiintoinen teoria. Sitä sietää tutkia enemmänkin.

Kuuntelin tänä aamuna olohuoneen puolelta kuuluvaa ohjelmaa sukupuuttoon kuolevista simpansseista, söin ruisleipää ja luin Helsingin Sanomia. (Simpanssien lisäksi myös paperilehden kuolema murehduttaa.) Törmäsin pieneen juttuun, jossa kulttuuritoimittaja Kaisa Heinänen kertoi vierailustaan Caj Bremerin valokuvanäyttelyyn, jossa itse valokuvaaja oli sattumalta ollut paikalla ja kertonut töistään kiinnostuneelle yleisölle.

Juttu loppui näin: "Valokuvauksen tekniikka on mullistunut, mutta Bremerin humanismi kestänyt. Yhä edelleen ihminen mykistyy surun ja menetyksen edessä, rakastuu, ihmettelee sitä maailmaa, jota ei ennen ole nähnyt, nukahtelee aurinkoon päiväunille, tekee työtään, lohduttaa itkevää lasta, nousee puolustamaan oikeuksiaan, ujostelee kameraa, yrittää selviytyä."

Ehkä kaikki ei olekaan huonommin maailmassa, eikä paremmin omassa elämässä. Ehkä kaikki on samalla tavalla, nyt ja ikuisesti, ja muutos johtuu vain siitä, että kameran etsin osuu tutisevissa käsissämme eri kohtaan maailmaa aina uutta kuvaa otettaessa.

---------

Tänään soi Juice Leskisen 3.30. "Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa?" Siinä se on ehkä parhaiten kiteytetty, yleisen ja yksityisen välinen moniulotteinen liitto.

Lintukodosta päivää

2010-03-29T17:40:00.004+03:00

Viikonlopusta voisi kirjoittaa pienoisromaanin. En kirjoita, tiivistän:

Avantoon - saunaan - baariin kuuntelemaan Severi Pyysaloa - Nasun kanssa Memory Dreams -nimiseen ankeaan pitseriaan herkulliselle pitsalle - nukkumaan. Siinä oli perjantai.

Polkupyöräostoksille - kummitytön 4-vuotissynttäreille - Aleksanterin luo,jossa tapasimme myös eloisan suomalais-venäläisen lapsiperheen - äitille saunaan - Earth Hour pimeässä hernekeittoa syöden - kesäkeittiön suunnittelua mökille - nukkumaan. Siinä oli lauantai, mutta siitä on vielä kerrottava, että Aksu avasi oven, tapitti suoraan silmiin ja kysyi: "Millä päätee Kiinaan?" Hämmentävä kysymys. Kerroin, että junalla, ja lupasin viedä kunhan vähän kasvaa. "Nukutaan entin", sanoi veljenpoika. Siinä se lauantai oli.

Herätys - mikseikukaanmuistanutettäkellojapitisiirtää -härdelli - äitin ja pakana-aviomiehen kanssa kirkkoon kuuntelemaan Marja-Sisko Aallon jäähyväissaarnaa ikään kuin protestiksi pimeää keskiaikaa elävän synnyinpaikkakunnan ahdasmielisyydelle - tätskylle porokeitolle ynnä Aksun virvottavaksi - äitille, jonne Onni-poika veljineen saapui virpomaan - pullaa ja mehua - autolla Giggeliin. Siinä oli sunnuntai.

Ja sitten koitti maanantai, ja Moskovassa räjähti pommi kahdella metroasemalla. Minä menin Moskovassa töihin puoli yhdeksän tienoilla, ja jos menin metrolla, jäin pois Park Kultury radialnaja -asemalla. Mietin, että elämä on kuljettanut aika hyvään suuntaan kun se on kuljettanut Mikkeliin, jossa työmatkalla ainoana uhkana on räntäsateen aiheuttama vitutus. Mietin myös, hiljaisena ja kiitollisena, että oli aikamoinen ihme, ettei ketään moskovalaisista ystävistä tai kylänmiehistä osunut juuri siihen aikaan juuri sille metroasemalle. Koska kaikki ystävät ja kylänmiehet sitä samaa metroasemaa päivittäin käyttävät.

Ja lopulta maanantain kuluessa elämä palautui taas sille mikrotasolle, jossa ne merkitykselliset asiat eniten tuntuvat.

Sillä perheenjäsenellä, jolla ei vielä eilen ollut polkupyörää eikä työpaikkaa, on nyt sekä pyörä että työtä.

---------

Tänään soi Moskova ei usko kyyneliin -elokuvan nimibiisi Aleksandra. Makrotasolla tuntuu kyllä hyvin pahalta.

Vetkutusta ja venytystä

2010-03-25T21:09:00.004+02:00

Olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta aikaansaavuus ja sen puute perhe Zhuuhkimon arjessa. Siihen on siis syy, miksi vieras- ynnä harrastehuoneessa ei voi edelleenkään majoittaa vieraita saati harrastaa. Ehkä tavarat hissuttavat itse pikkuhiljaa paikoilleen, jos niitä ei riittävän pitkään aikaan häiritse?

Tänään voi kuitenkin piirtää rastin seinään: armas puoliso osoitti sen luokan sankaruutta, joka lienee pääosin kuollut sukupuuttoon. Ensin hän kävelytti "heippa, lähdin treffeille aviomiehen kanssa" -lapulla päällikkönsä hyvästellyttä virkavaimoa ympäri mikkeliläisiä omakotitaloalueita keväisessä illassa, sen jälkeen ruokki virkavaimon kerrassaan mainiolla hirvistroganoffilla, keitti tälle kupposen teetä ja sitten ohjasi vaimoihmisen lempeällä mutta lujalla otteella Excelin ääreen.

Tuntia myöhemmin oli plärätty albumeita ja koottu epämääräisille lippusille ja lappusille kerätyistä numeroista taulukko, jonka nimeksi annettiin "hääkuvatilaus". Häihin siis tilattiin ammattivalokuvaaja, joka on ikuistanut kaikki edellisetkin olennaiset elämäni virstanpylväät, ja luvattiin pyhästi kaikille vieraille kauniita ja laadukkaita kuvia hääjuhlasta. Lopputulos: kuvat saatiin kuvaajalta syyskuun lopussa, ja ne olivat kauniita ja laadukkaita. Häävieraita ahdisteltiin albumeilla ja tiedusteltiin toivomuksia kuvien osalta. Sitten loppui innostus ja alkoi avioliiton arki. Kuvaaja-parka muistutti olemassaolostaan lahjoittamalla äitin välityksellä sen kauneimman hääkuvan suurennoksena joululahjaksi ja laittamalla samaisen kuvan roikkumaan valokuvaamonsa ikkunaan. Kuvaajan ponnistelut saivat aikaan vain pahoittelevia sähköpostiviestejä jotka eivät eskaloituneet kuvatilaukseksi asti.

Mutta nyt se on tehty. Kuvat on tilattu, ja operaatioon meni, kröhöm, vajaa tunti. Kannattipa taas vetkuttaa ja venyttää tätäkin asiaa tänne asti.

Mitä voimme oppia hääkuvaepisodista? Emme luultavasti mitään sellaista, mikä pysyisi päässä huomista kauempaa.

---------

Tänään soi Akselin ja Elinan häävalssi. "Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin: Kenties kerran hääkuvatilauksen kuvaamoon saamme, kenties kerran hääkuvien näkemisestä haaveilleet perheenjäsenet tulevat onnellisiksi."

Tilastollisia menetelmiä

2010-03-24T21:35:00.003+02:00

Sain tänään käsiini eteläisen Helsingin kautta kiertäneen uusimman Olivia-lehden. Lehdessä on epäilemättä kaikkien tieteen sääntöjen mukaan tehty Näin löytyy se oikea -tutkimus, joka selvittää edellisen "Olisitko sinäkin onnellisempi yksin?" -artikkelin kylmäksi jättämille lukijoille sitä, kuinka oman armaan voi empirian mukaan löytää.

Minä rakastan kaikenlaisia tutkimuksia ja vastaan niihin innolla. Se johtunee siitä, että pidän itserakkaasti itsestäni puhumisesta. Osallistuin siis myös Näin löytyy se oikea -tutkimukseen, kun se oikea kerran on löytynyt. (Tänään hän toi minulle voileipiä Suomi-Venäjä -seuran kokoukseen. True love.)

Sattuneesta syystä epäilen, että otos tässä yllä mainitussa Olivian tutkimuksessa ei ole ollut erityisen laaja. Ainakin nimimerkkiä Nainen 34 on siteerattu suorastaan kiusallisen useasti.

---------

Tänään soi Agit Propin Kisällittäret. Rakkaiden helsinkiläisten järjestötoimintojen sijalle löytyi tänään uusi - kyllä aina pitää vähintään yhdessä johtokunnassa olla.

Opas Etelä-Savoon

2010-03-23T21:50:00.004+02:00

Jos haluaa tutustua nykyiseen kotimaakuntaani, on siihen olemassa virallinen taho, ja sitten se epävirallisempi.

Katsoin äsken jakson verran epävirallista opastusta eli Äkkiä Anttolassa -televisiosarjaa vuosituhannen vaihteesta. Jos virallinen tiedotuskanava jättääkin osan Etelä-Savon saloista arvailujen varaan, on Äkkiä Anttolassa puolestaan kattavampi kuin vaativinkaan tutustuja osaa toivoa. Siinä on kaikki: eteläsuomalaiset mökkiläiset, paikalliset poikamiehet, poliisivoimat ja Suomen kesä.

Sekä tietenkin se tärkein: saimaannorppa ja sen moninaiset suojelutoimenpiteet.

---------

Tänään soi Emma Salokoski Ensemblen Veden alla, ja se on pakko lisätä tähän myös Youtube-videona että te kaikki voitte kuunnella sen. Koska se on niin kamalan kaunis kappale, ja niin totta. Ja todisteena siitä totisuudesta minä uin tänään Pankalammessa.

Oikea koko

2010-03-22T22:19:00.003+02:00

En ole koskaan asunut maalla, enkä haluakaan. Suunnitelmiini kuului pienenä asuminen kaupungissa, jossa on metro. Olen asunut kolmessa sellaisessa. Ne olivat hyviä aikoja ja hyviä kaupunkeja. Ja silti olen vahvasti sitä mieltä, että ihmiselle yleensä ja Laurakaisa-yksilölle eritoten kaikkein sopivin asumismuoto on pikkukaupunki.

Pikkukaupungissa on kaupungin hyvät puolet, mutta ei huonoja. Siellä ei ole ehkä maalla asumisen hyviä puolia, mutta koska en keksi, mitä ne voisivat olla, ei siellä ole huonojakaan. Pienessä kaupungissa on kaikkea sopivasti eikä yhtään mitään liikaa. Autoa ei tarvitse, kävelemällä pääsee jokapaikkaan, asuminen ei ole pökerryttävän kallista, palveluja ja tarjontaa on riittämiin, ja jos alkaa kaivata enemmän kahta jälkimmäistä, voi hurauttaa Pendolinolla pääkaupunkiin.

Viime maanantaina istuimme Nasun ja muiden kumppaneiden kanssa Parnell's-baarissa parantamassa Mikkelinlaajuista vitutusta. Tänään istuimme Nasun kanssa Parnell's-baarissa juhlimassa onnellisesti maailmaa valloittamaan lähtenyttä hankehakemusta. Ensi maanantaina istumme luultavasti Parnell's-baarissa tekemässä jotain vielä tuntematonta asiaa, ja se on hyvä.

Aprikoin tänään, miksi Helsingissä ei tullut viime aikoina koskaan käytyä missään, vaikka kaikenlaisia baareja oli ympärillä kymmenittäin. Osasyynä on varmaankin vielä Helsingissä vallinnut asiaintila ja uupumus, mutta osittain missäänkäymättömyys selittyy ehkä Nasun keksimällä ison kaupungin dilemmalla: Kun tarjontaa on liikaa, tulee ähky, eikä jaksa tehdä mitään eikä sitäkään vähää. Kun baareja on yksi, ei maanantai-illan ohjelma kuihdu ainakaan siihen ettei kukaan osaisi päättää, mihin baariin mennään.

Jos mennään, mennään aina Parnell's-baariin. Ja siksi tulee mentyäkin useammin.

Ensi perjantaina Mikkelissä esiintyy Severi Pyysalo ja minä olen tänään hankkinut perheellemme avaimet avantouimarien uimakoppiin.

Asiat mallillaan.

---------

Tänään soi kevään merkiksi Liekin vanha kunnon Korppi-albumi. Vaikka Tuletko niinkuin öinen maa -biisissä on tavoitettu maaliskuun lopun tunnelma aika kahdehdittavan hyvin. Vaikka se vielä keväämpi aikakin saisi jo tulla.

Värikuvina jossain lensi linnut kun taivas oli harmaa

2010-03-21T20:36:00.001+02:00

Keski-ikäistymiseni on johtanut surulliseen tilanteeseen: en ole juurikaan muistanut intoilla musiikista. Ellei rakkaan puolison ilta- ja aamupuhteina säveltämiä ukuleleteoksia lasketa.

Mikkelissä on iloisesti vilkkaudellaan yllättänyt elävän musiikin tarjonta. Ensimmäisenä viikonloppuna muuton jälkeen täällä esiintyivät Dave Lindholm, PMMP ja Chisu. Kharman baarissa oli perjantaina jazzia ja me menimme sinne. Ja sieltä Kalevan yökerhoon humppoomaan ja jenkkoomaan Mamban Vieläkö on kesää jäljessän tahdissa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Kaukana ovat intoilun ajat. CMX on vissiin studiossa. Kai niiltä tulee joskus levy, en tiedä milloin. PMMP jäi väliin jazzin takia. Ilosaarirockissa on ensi kesänä Bad Religion mutta en ole tehnyt elettäkään kysyäkseni, onko minulle taas Itä-Suomen yliopistossa järjestetty yhden osallistujan arpajaiset joiden palkintona on kaksi vapaalippua rokkiin. Ja niin päin pois.

Vietin tällä viikolla poikamiestyttöperjantaita ensin Jouni-tädin ja Nasun aka Anonyymit Työnarkomaanit ry:n kanssa baarissa ja sen jälkeen surffasin vanhojen aikojen muistoksi intternetissä muuallakin kuin huuto.netin huonekalusivuilla. Huomasin, että suloinen pikku Olavi on julkaissut uuden kappaleen. En enää muistanut, mistä ladattavaa musiikkia ennen ostin, joten opettelin käyttämään jotain satunnaista musiikinostosivua. Ja ostin Olavin kappaleen. Ensikuulemalta se kuulosti siltä, että Heikki Salo oli käynyt opettamassa Oltsulle biisintekoa.

Olavi on nuoreksi mieheksi kovin innokas laulamaan menneistä ajoista. Vähän sillai nostalgisesti, lapsuuden kesät -tyyliin, että kaikki oli ennen paremmin kunnes päättyi traagisiin marttyyrikuolemiin.

Kuuntelin Olavia ja mietin sekä mennyttä että nykyistä. Vähän tulevaakin, jota kohti ei ole enää niin kiire.

Aika on läsnä, ei pysähtyneenä vaan hiljaa entisen ja nykyisen välillä aaltoillen. Se noutaa menneestä merkitykset tämän hetken suruihin ja iloihin, nykyisten itkujen ja naurujen aihioihin.

---------

Päivän biisi on siis suloisen pikku Olavi Uusivirran Nukketalo palaa. Uusi Preeria-nimeä kantava albumi ilmestyy 7.4.

Voi hitsi

2010-03-20T10:00:00.001+02:00

Muistin eilen illalla kello 22.39, että olemme olleet 19.3.2010 tasan puoli vuotta naimisissa.

Soitin väliaikaisesti huonekalujen kunnostusverstasta Kuvansissa pyörittävälle puolisolle ja reklamoin puolivuotishääpäivän merkillepanemattomuudesta. Hän puolustautui sillä, ettei elämäntilanne vaadi päivämäärien muistantaa. Minä puolustauduin sillä, että elämäntilanne vaatii ziljoonan muun asian muistantaa niin, ettei päivämäärä pysy päässä. Lopputulos: totesimme yksissä tuumin että puhelimeen on laitettava hälytys syyskuun 19. päivän kohdalle tai hujahtaa pian huomaamatta ohi koko varsinainen hääpäiväkin.

Puoli vuotta on kai aika lyhyt aika, jos loppuelämä (toivottavasti) on pitkä. Ja silti tuntuu siltä, että näin olisi ollut aina. Sanomista on tullut niistä asioista, joista tiesin sanomista tulevankin, mutta loppujen lopuksi sanomisen määrä on pysynyt kai melko maltillisissa lukemissa. Enimmäkseen on kauhean kivaa ja mukavaa, ihan vain se että se toinen on. Arkinen, tavallinen elämä tuntuu tuhat kertaa entistä arkea valoisammalle ja juhlakin jotenkin juhlemmalle.

Jos ajattelen kulunutta puolta vuotta, nousee yksi päivä ylitse muiden. Uudehkon höyrysilitysraudan valjastaminen suksienvoitelutarkoituksiin ja muut pienet arjen yhteentörmäykset ovat lopulta aika mitättömiä, kun niitä vertaa siihen, miten suunnaton apu ja tuki voi siitä kaikkein omimmasta, läheisimmästä ihmisestä hädän tullen olla.

John Irving on sanonut sen kirjassaan Leski vuoden verran paremmin kuin minä ikinä osaan. Englanniksi se kuulostaa vielä kauniimmalta kuin käännettynä:

"What greater thing is there for two human souls, than to feel that they are joined for life - to strengthen each other in all labor, to rest on each other in all sorrow, to minister to each other in all pain, to be one with each other in silent unspeakable memories at the moment of the last parting?"

Hyvä puolivuotinen. Jos ei muita totuuksia, niin ainakin tuo yksi.

---------

Tänään soi varmaan sitten meidän häävalssi. Ja edelleen se sama toive: Kunpa surua enemmän iloa, onnea matkallamme ois! Reijo Taipaleen tulkinta löytyy Spotifystä.

Työmatkailun ihanuus

2010-03-19T20:14:00.003+02:00

Kävin pikavisiitillä Pietarissa.

Joskus aikaisemmin olen käynyt keskustelua siitä, onko työmatkailu kivaa vai kamalaa. Minusta kamalaa, keskustelukumppaneista ei. Ehkä työmatkustusta on siis montaa eri sorttia?

Tämänkertainen pikamatka oli onnistunut sekä sisällön että protokollan puolesta. Näin Sapsanin lähietäisyydeltä ja matkustin yksityisjunalla lounaalle Lokakuun Rautateiden varikon työmaaruokalaan. Ainutlaatuisia elämyksiä. Siitä huolimatta työmatka-angsti valtasi lopussa mielen.

Työmatkailun voi minusta kiteyttää siihen, että istuu hirvittävässä kouvolalaisessa bunkkerissa jota myös nuorison biljardibaariksi kutsutaan ja tappaa junanvaihtoaikaa päällikön kanssa. Keskustelu on mahdotonta, koska ravintolan screeneiltä pauhaa Mestiksen playoffs-ottelu KooKoo-D Team.

Not exactly my cup of tea.

---------

Tänään ei voi soida mikään muu kuin Vilperin perikunnan Piirimyyjä.

Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa II

2010-03-18T17:46:00.000+02:00

Asiaa mööpeleistä, kun sitä tuntuu riittävän.

Olemme päässeet siihen onnelliseen tilanteeseen, että vain kirjahyllyt ja niihin kuuluva vitriinikaappi edustavat sisustuksessamme (ks. ed. blogijuttu) niin kutsuttua "pakasta vedetty" -osastoa. Se tarkoittaa sitä, että ne on ostettu kaupasta, tarkemmin sanottuna siitä Moskovan Ikeasta joka oli lyhimmän ajomatkan päässä Moskovan kodista, ne on hankittu uusina eivätkä ne ole kuuluneet kenellekään ennen meitä. Ja hetkinen, myös samasta paikasta hankittu jakkara kuuluu samaan sarjaan.

Kaikki muu on vanhaa. Aika iso osa on jomman kumman puolen isovanhempieni jäämistöä, ja leveä onnen hymy levisi kasvoilleni kun kannoimme olohuoneen nurkkaan mummolan piirongin, Imatran kierrätyskeskuksesta ostetun sataprosenttisesti samanlaisen kirjoituspöydän minkä ääressä olen tehnyt läksyt joka päivä koko kaksitoistavuotisen koulu-urani ajan, ja laitoimme seinälle mummon peräkammarista peräisin olevan Ritsapoika -taulun. Meillä on iskän tekemä pöytä ja tv-taso, Panun siskon vanhat propeliverhot, papan nojatuolit ja kohta se Panun papan sohvakin. Ja meillä on pahkapöytä eli pöytä, joka on tehty pahkasta. (Se on aika huomaamattomasti nurkassa ja sen päällä on printteri, asiaton sivuhuom.)

Minä pidän vanhoista esineistä, joilla on tarina. Minusta on mukavaa tulla illalla töistä kotiin ja heittää avaimet eteisen lipastolle tietäen, että tätsky osti sen lipaston ensimmäisestä tilistään. Minusta on hauska katsella hassua pyörivää kirjoituspöydän puutuolia jonka löysimme Kasarmikadun vinttikomerosta ja miettiä, mistä se on peräisin kun sen pohjassa on metallinen numerolaatta. Minulle tulee sellainen olo, että juuret kasvavat varpaistani kiinni maahan kun katselen mummolan piirongin päällä olevaa, Kaukaan työläiskasarmissa 20-luvun lopulla otettua valokuvaa jossa poseeraa teini-ikäinen mummoni sisaruksineen ja vanhempineen - sen saman piirongin edessä.

Ja minusta on kutkuttavaa ajatella, että jos meillä vielä joskus on lapsi, hän voi jonakin päivänä ripustaa seinälleen vanhan, kauniin, valkokehyksisen peilin tietäen, että hänen vanhempansa löysivät sen roskalavalta ensimmäisen Mikkelin kotinsa pihalta.

Tämä on koti, jota ei sisusteta joka kevät ja syksy uudestaan viimeisimpien trendien mukaan. Tämä on 50-luvulle jämähtänyt mummola.

Hyvä, että tästä piti sellainen tullakin.

---------

Tänään soi J. Karjalaisen On kaikki niin kuin ennenkin. Siinä on aika hyvin tavoitettu se idea, mikä tämän kaltaisessa sisustamisessa on.

Keski-ikäisiä tunnustuksia, osa I

2010-03-17T18:05:00.001+02:00

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ihmiset alkavat aloilleen asetuttuaan ja vakiinnuttuaan sisustaa.

En tarkoita sitä, että ihmiset muuttaessaan ostavat uusiin ikkunoihiin sopivat verhot ja olohuoneen tyhjään koloon nojatuolin. Tarkoitan sisustusta. Sitä, että huushollin sisälmykset vaihdetaan kerran vuodessa uusiin ja sekä entiset että nykyiset sisälmykset näyttävät siltä, että ne on kannettu kaupasta kertakäynnillä. Kaikki mätsää kivan täydellisesti kaikkeen ja sohva on aina valkoinen. Sitten voidaan todeta rakkaalle puolisolle että emme tarvitse nyt romantiikkaa kun olen hankkinut meille tuvan täydeltä tavaraa Pentikistä, noin mukaellen.

Suureksi järkytyksekseni olen havainnut, että sekä minä että rakas puoliso olemme Mikkeliin muutettuamme alkaneet sisustaa. Rakas puoliso käy tälläkin hetkellä puhelinneuvottelua rakkaan anopin kanssa aiheesta "sohva ja sen optimaalinen verhoilu", ja olemme epähuomiossa ostaneet niin paljon lamppuja että yksi majailee jo vaatehuoneen hyllyllä tarpeettomana.

Sisustuksessamme on kuitenkin eräs erityispiirre: Sohvan ja verhoilun välissä on vielä se pikku pulma, että sohva sijaitsee tällä hetkellä rakkaan puolison isovanhempien mökin aitassa, ja sohvassa sijaitsee hiiri. Jahka hiiri saadaan häädettyä, saadaan ehkä sohva. Joka on kaunis ja 50-lukulainen, kuten muukin kotimme sisustus.

Lamput noudattavat samaa linjaa: Olohuoneessa on vanhempieni ensimmäiseen yhteiseen kotiin hankkima Yki Nummen aito ja alkuperäinen Lokki, kaunis klassikko. Eteisessä on Varkauden kierrätyskeskuksesta kuudella eurolla hankittu kellertävän kukertava, luultavasti myös aito ja alkuperäinen 60-luvun lasikuuppa, jonka esteettisestä arvosta edes lampun hankkinut taloutemme osapuoli ei mene takuuseen. Halba, joka tapauksessa!

Molemmissa makuuhuoneissa on vallalla 50-lukulainen tunnelma lyhennettynä: Pitkässä messinkivarressa roikkuneet kolmekupuiset kauniit ja tyylikkäät valaisimet kolahtelivat keskivertoa ylempänä keinahtelevaan puolison päähän niin, että varsia oli pakko pätkäistä. Varren kierteen valmistus oli saaga sinänsä: kokoonpanolla rakas puoliso, Nykänen, lukuisia hiihtolomalla olevia julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita ynnä varkautelainen omintakeinen aseseppä saatin oikea kierre varteen, lamppu varren päähän ja valo kattoon. Makkarin lamppu on huuto.net -löytö, niin kutsutun harraste- eli vierashuoneen lamppu taas Mauri-sedän kuolinpesästä peritty. Siinä on kullitetut raidat.

Keittiöön on tarjolla kolme lamppuyksilöä: muoviseksi osoittautunut, sianrakkona kaupiteltu mutta yhtä kaikki erikoinen 40-lukulainen, tarinan mukaan erään tohtorinnan jäämistöstä peräisin oleva huutonettilamppu valaisee kyökin suorittavaa porrasta, ja ruokapöydän yläpuolella killuu entisiltä kotikulmilta osto- ja myyntiliikkeestä hankittu söpö vanha ufon mallinen valaisin. Se komeroon joutunut on peräisin samaisesta Varkauden kierrätyskeskuksesta kuin eteisen valokin, ja hankittiin, koska oli myös halba. Nyt on haussa talo, jossa on kaksi keittiötä.

Näin se käy, lapset. Yksi kaunis päivä sitä huomaa olevansa keski-ikäinen ja jaarittelevansa kattovaloista.

Ennen raportoitiin baarireissuista.

---------

Tänään soi tietysti Rauli Badding Somerjoki ja Valot. Totta, niin totta.

Tänään kotona

2010-03-16T18:08:00.001+02:00

Aina mainio Äitiharjoittelija on kirjoittanut siitä, kuinka mitääntapahtumattomuus johtaa bloginpäivittämättömyyteen.

Myös tapahtumarikkaudella on samanlainen lopputulos.

Mutta blogin kirjoittaminen on kivaa. Ja blogia lukevat hahmot ja tyypit ovat kaivanneet kuulumisia. Ja koko Mikkeliin muutto on raportoimatta, ja sitä kautta myös itselle sisäistämättä. On tapahtunut paljon hyvää, ja on tapahtunut suruista suurin. On ollut sellainen olo, ettei huvita kirjoittaa, ja yhtenä iltana tapahtui niinkin ettei oikein huvittanut edes elää. Sittemmin on tullut valoisampaa, konkreettisestikin.

Nyt olemme siis täällä. Elämme, asumme. Meillä on koti, josta puuttuu sohva ja sänky ja pari muuta juttua, mutta jossa on maailman hienoimmat (tai ainakin retroimmat) lamput. Meillä on parveke ja vaatehuone ja entisen pesukoneettoman elämän tilalla astian- ja pyykinpesukoneellinen elämä. Perjantai-iltaisin saunomme saunavuorolla ja sunnuntaiaamuisin lähdemme klo 9.15 hiihtämään.

Satunnaista vitutusta puramme Nasun ja muiden kanssa Parnell'sissa. Se on meidän kantapaikka. Täällä meidän kaupungissa. Meidän kotona.

---------
Tänään soi tietenkin Madness ja Our house. Ihan tässä meidän kadulla.

Kurkistus

2010-03-15T20:51:00.003+02:00

Huhuu, maailma?

Jospa ihan varovaisesti sanoisin vain "hei".

Huomenna saatan sanoa jo kokonaisen lauseen. Täältä Mikkelistä.

----------

Tänään soi Chisun Sama nainen. En lupaa mitään.

Kahdeksas helmikuuta vuonna kaksituhattakymmenen

2010-02-08T20:21:00.001+02:00

Talven ihmemaa

2010-01-31T21:36:00.004+02:00

Siinä vaiheessa, kun jossain loppuelämän tilanteessa huomaan kaipailevani Helsingin kulttuurielämää, pääkaupunkiseudun kahvila- ja ravintolatarjontaa, piknikkejä Kaivopuistossa, Ullanlinnan jugendtaloja, meren rantaa tai joitakin muita vielä parin viikon ajan kotinani olevan pienen eteläsuomalaisen kaupungin hyviä puolia, toivon muistavani tämän illan.

Siis, note to self: Auton parkkeeraaminen metrin korkuiseen lumikinokseen on sen sortin extremelaji, jota en halua harrastaa joka kerta kotiin autolla saapuessani. En myöskään halua kaivaa autoa pois metrin korkuisesta lumikinoksesta joka kerta kotoa autolla lähtiessäni. Mikä tahansa paikka, missä tätä lajia ei tarvitse harrastaa, on maanpäällinen paratiisi.

Kuten Mikkeli, jossa oma, aurattu autopaikka ihanan uuden kotitalon pihassa maksaa viisi euroa kuukaudessa.

Kiukkuinen jälkikirjoitus iltauutisten tiimoilta: Se pelastuslaitoksen valopää, jokka keksi kehottaa kaupunkilaisia lumenluontitalkoisiin, voisi myös samalla informoida meitä siitä, MIHIN HELKKARIIN SE LUMI TYÖNNETÄÄN? Minulla on valistuneen ei-eteläsuomalaisen autoilijan tavoin lapio Toyotan kyydissä sen osan vuotta, kun Toyota liikkuu talvirenkailla. Mutta koska olen itse pääosin jalkaisin liikkuva helsinkiläinen, ei omatunto anna myöten lapioida autolle parkkipaikkaa jalkakäytävän kustannuksella. Enkä osaa taikoa kahta kuutiota pakkaslunta olemattomiin. Epäilen, että tuskin osaavat naapuritkaan. Eikä edes talkkari.

---------

Tänään soi Aikamiesten Iltatuulen viesti suoraan M.A. Nummisen vuonna 1970 Yleisradiolle toimittamasta nostalgiaohjelmasta.

Sisko ja sen veli

2010-01-22T07:59:00.002+02:00

Tapahtui eilen Facebookissa:

Sain ilmoituksen, että pikkuveli (nimi muutettu) on kirjoittanut seinällesi.

Menin katsomaan.

Seinällä luki pikkuveljen kirjoittamana: "Hyvää nimipäivää!!!"

Vastasin onnitteluun: "Kiitos! T: Aune"

(Selventävänä asianhaarana mainittakoon, että onnittelut saapuivat torstaina 22.1., jolloin nimipäiväänsä viettävät Aune ja Oona. Lauran nimipäivä oli maanantaina 18.1.)

Pikkuveli kommentoi kirjoitustani näin: "En muistanu aikasemmin onnitella, joten parempi myöhään kun ei millonkaan. Tässä lahjana voit katsella Luiz Nazario de Liman maaleja Corithianssin paidassa, hieno mies."

Ehdottomasti elämäni paras nimipäivälahja.

Tai siis Aunenpäivälahja.

---------

Tänään soi jostain syystä Lasten liikennelaulu. Käsittämättömiä assosiaatioita.

Kyllä minäkin...

2010-01-19T21:45:00.002+02:00

...kun kerran Hetskukin.

Siis kirjoitan jotan blogiin. Joka on hieman unohdettu. Ehkä tulee uusi blogi, ehkä tämä herää elämään. Aika näyttää.

Hetskuun verrattavaa raportoitavaa ei ole, mutta kävin tänään sentään ensimmäistä kertaa elämässäni lumikenkäilemässä, Bodomjärvellä. Ja viime lauantaina luistelemassa ja potkukelkkailemassa järven jäällä, Rantasalmella.

Niin, ja puolentoista kuukauden jälkeen asun toivottavasti uudessa kodissa, Mikkelissä, ja olen uudessa työpaikassa, myös Mikkelissä.

Maailma muuttuu vuodessa yllättävän paljon. Sen vuoden jälkeen seuraavan vuoden jälkeen se ei ehkä ole enää koskaan ennallaan.

---------

Tänään soi Samuli Putron Hoidetaan kämppä Berliinistä. No huh huh.

Ihan hyvä vuosi

2009-12-22T19:59:00.006+02:00

Vuosi lähenee loppuaan. Siksi sitä on hyvä alkaa vedellä yhteen:

IHMISSUHTEET:

Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
- Olen. Ja monta kaveria. Ja sukulaisiakin!

Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
- Kyllä, kyllä ja kyllä.

Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
- Olen.

Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
- Ääni, joka sanoi päässäni "Jumalauta, tuossahan se on!" eräänä helmikuisena lauantai-iltana raitiovaunussa Kaisaniemenkadulla.

- Kihloihin- ja naimisiinmeno.

- Kaikki kummilapsi- ja veljenpoikahetket. Erikoismaininta lampaanlahtausviikonlopulle.

Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa kuluneen vuoden aikana?
- Olen riitauttanut ystävyyksiä pääni sisällä, mutta en muista varsinaisesti riidelleeni. Paitsi entisen ystävän, nykyisen aviomiehen kanssa muutaman kerran pienesti.

Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
- Kyllä. Tai no. Ehkä kuitenkaan en niin hirveän paljon. Palannut juurilleni kenties.

Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
- En. TämänKÄÄN vuoden.

Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
- En muista, ehkä tammikuussa. YKSIN elokuvissa käyminen ei muuten ole mikään tavaton teko.

Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
- En, enkä koskaan aiemminkaan.

TURHANPÄIVÄINEN ÄLYKKYYS:

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
- Varmaan käly ja lankomies. Ensin mainitun tosin olin tavannut jo ennen tätä vuotta.

Synnyttikö kukaan läheisesi?
- Kaverit kyllä.

Kuoliko kukaan läheisesi?
- Panun läheiset ovat kai nykyään virallisesti minunkin läheisiäni, joten kyllä.

Missä maissa kävit?
- Venäjällä monesti, Virossa kolmesti, Latviassa ja Liettuassa kerran.

Mitä sellaista haluaisit vuodelta 2010, joka ei onnistunut vuonna 2009?
- Muuttaa Mikkeliin. Kirjoittaa. Pullan uuniin.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2009?
- 8.2., 25.4. ja 19.9.

Vuoden suurin saavutuksesi?
- Mielentyyneys, sikäli kun se näillä eväillä on mahdollista.

...ja suurin epäonnistuminen?
- Luulin olevani suunnilleen valmis kirjailija. Huomasin, etten ole mitään. Mutta ei se itse asiassa ole epäonnistuminen, vaan luontainen havainto. Pettymyskin.

Kärsitkö vammoista?
- En kai. Flunssansietokyky olisi saanut olla kovempi.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
- Kalevala Korun Suomuhauki-sormus.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
- Nasu-possun, monta kertaa tukalissa tilanteissa! Toki muidenkin ystävien ja läheisten, myös monesti.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
- Heidän, jotka kuvittelevat tietävänsä paremmin asioita, joista eivät ole koskaan nähneet kuin kajastuksen veden pinnalla. Se on väärinpäin, kuin peilikuva. Mutta eiväthän ne sitä tiedä.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
- Jotenkin tuntuu, että suurin osa rahoistani jää nykyään säästöön. Mikä on omituista, perheemme tulopoliittisen kokonaisratkaisun huomioon ottaen.

Mistä innostuit eniten?
- Parisuhteen arjesta. Hyvästä sellaisesta. Teatterista enemmän kuin aikaisempina vuosina.

Vuoden 2009 ihmiset:
- Panu. Kaikki muutkin läheiset ja rakkaat, mutta tänä vuonna eniten Panu.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
- Ihan älyttömän paljon onnellisempi. Vaikka onnellisuus on sana, jota jotenkin vierastan. Tyytyväisempi, rauhallisempi, enemmän kotonani.

Rikkaampi vai köyhempi?
- Rikkaampi, sekä henkisesti että aineellisesti.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
- Edistäväni kirjallisia pyrkimyksiäni.

...entä vähemmän?
- Velttoilua ja turhien murehdintaa. Toki sitä vähemmän, mutta vähänkin on liikaa. Velttoilu on eri asia kuin laiskottelu, jota ei voi tehdä liikaa.

Miten aiot viettää joulun?
- Luultavasti vuolaasti kyynelehtien. Joulu ja pieni Aleksanteri saavat ilostaitkemishanan aukeamaan jo pelkän ajatuksen tasolla. "Avaat kaksi pakettia ja katsot muita aikuisia - elämä on juhla."

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
- Kas kun se on ikään kuin tämän homman idea. Että noin ei voi tehdä, koskaan. Ei sitä silloin kannata edes haluta.

Rakastuitko vuonna 2009?
- Kyllä! Ihan itsellekin ihmetykseksi.

Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
- Ei ollut.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
- Karjalan kunnailla. Muita en sitten seurannutkaan.

Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
- En vihaa tällä hetkellä ketään, enkä muista viime vuonnakaan vihanneeni. Jos ällöän jotakuta, menen pois sen luota. Toimii.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
- Kertoo ehkä eniten se, etten muista.

...entä musiikillinen löytö?
- Samuli Putron soololevy ja soolokeikat. Hyvänä kakkosena Nightwishin versio Jaakko Tepon Hilma ja Onni -kappaleesta.

Mitä halusit ja sait?
- Rakkautta.

Mitä halusit, muttet saanut?
- Kustannussopimusta. (Miten voi haluta kustannussopimusta jos ei kirjoita mitään kustannettavaa? Nimesi on epäjohdonmukainen, oi nainen.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
- Muistan vaikuttuneeni siitä ranskalaisesta naistaiteilijasta kertovasta elokuvasta loppuvuodesta. Emir Kusturican Underground oli toinen kova kokemus.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
- Ajoin 380 kilometriä autolla, pidin kahden tunnin koulutuksen ja leikin illalla Aksun kanssa.

MUUTA:

Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana?
- Yhtä varsinaisesti, poskipusuja ei lasketa.

Oletko joutunut tappeluun?
- En joudu tappeluun.

Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana?
- Mietin pitkään ja hartaasti. En keksinyt. Joko olen lainkuuliainen tai läpeensä paatunut.

Oletko juonut "perseitä"?
- En.

Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin?
- Katuminen on hukkaanheitettyä energiaa, mutta joskus välttämätöntä. Kauan jälkeenpäin katuminen on ainoastaan typerää.

---------

Tänään ei voi soida kukaan muu kuin Samuli Putro. Eilen tuolla, tänään tässä, huomenna muualla, ehkä poissa kokonaan. Mutta elämä, niin kauan kuin se kestää, on juhla.

Menekinedistämistä

2009-12-08T19:46:00.004+02:00

Tässä menovinkki kaikille heille, jotka viettävät ensi viikonlopun Helsingissä:

JOULUJARMARKA 11.-12.12.
VENÄLÄISET JOULUMARKKINAT

Pietarilaiset käsityön taitajat tuovat Helsinkiin uudenlaiset joulumarkkinat!

Koruja,vaatteita, sisustustuotteita… perinteisiä malleja ja nuorten suunnittelijoiden ideoita

Suussa sulavia venäläisiä piirakoita ja muita herkkuja - nauti kahvilassamme tai osta kotiin!

Perjantaina borsh-keittoa, lauantaina vastapaistettuja blinejä

Ohjelmassa:

Työpajoja: maalaa ikioma matrioskasi tai tee trendikäs koru
Musiikkia moneen makuun
Nukketeatteria
Perjantaina 18.30 Klezmerkonsertti, Amici musici

Katso koko ohjelma: www.venajaseura.com

Perjantaina 11.12. 13 – 20
Lauantaina 12.12. 11 – 18

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1

Tule tekemään joulun parhaat ostokset ja kokemaan mukava tunnelma!

---------

Tänään soi Mumii Troll ja Peterburg City. Tai siis Мумий Тролль ja Петербург-City. Koska minä edistän menekkiäni ensi viikonloppuna siellä.

Litosfääreissä

2009-12-07T20:27:00.003+02:00

Olen tänään aprikoinut mannerlaattojen liikkeitä.

Sitä, kuinka evoluution etenemisnopeus on hidas, ja vielä sitäkin hitaampi, jos sattuu itse olemaan surullisenkuuluisan lyhytpinnainen.

Autonominen oman tunnetilan itsearviointi pika-analyysinä johti siihen, että päädyin toivottamaan noin junavaunullisen ihmisiä tervemenneiksi Timbuktuun. Toivottavasti sinne pääsee junalla. Toivottavasti matka kestää riittävän kauan. Jäin asemalle vilkuttamaan, sillä tavalla kohteliaisuussyistä, vähäksi aikaa vain, että timbuktulaisten vaunu ehti vieriä ohitseni. Sitten nyökkäsin vieressä seisoskeleville tyytyväisenä ja vedin henkeä.

Sen jälkeen laadin uudet säännöt. En naulannut niitä oveen enkä laatinut lehdistötiedotetta. Rutistin ne nyrkkiin ja työnsin taskuun, syvälle taskun pohjalle. Joskus riittää, kun itse tietää miten pelataan. Vaikka pelaajia olisi useampi.

Totesin, että mannerlaatat liikkuvat. Johdonmukaisesti yhteen ja samaan suuntaan. Hitaasti, töksähdellen. Mutta ne liikkuvat. Nähdäkseni suunta on jopa oikea.

Ehkä tästä tulee vielä tarpeeksi hyvä elämä.

---------

Tänään soi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura. Ne ei tahdo mua, enkä tiedä tahtovatko sitäkään.

Helsinki +-0

2009-12-04T08:13:00.002+02:00

Tähän aikaan vuodesta kenen tahansa ihmisen kanssa käydyt mitkä tahansa keskustelut kääntyvät aina siihen, että a) on pimeää, b) pimeys väsyttää, c) tulisipa lunta, d) joulukin tulee vaikka siitä ei olisi niin väliksi.

Minulla on ongelmaan ratkaisu: Olen todennut joitakin vuosia sitten, että Helsinkiin ei tule koskaan lunta ennen tammikuuta. Sitä ei vain tapahdu. Joskus, kuten tänä aamuna, saattaa paikka paikoin esiintyä millinohut laikku jotain valkeaa, mutta sellaista lapsuuden joulu -maisemaa täällä ei ole, ei tule, ei muisteta. Johtuneeko meren läheisyydestä, ilmastonmuutoksesta (joka on kuulemma peruttu) vai tähtien asennosta - en tiedä, mutta lunta ei Helsinkiin ennen tammikuuta saada.

Näin ollen olen myös todennut, että pimeydestä ja lumettomuudesta valittaminen on yhtä tuloksellista kuin urputtaisi maailmankaikkeudelle painovoiman olemassaolosta. Painovoima on fakta, jonka kanssa on elettävä, vaikka miten tekisi mieli lennellä metrin korkeudella ilmassa. Helsingissä on marras-joulukuussa melkein koko ajan pimeää ja mustaa. Vaikka miten tekisi mieli paistatella päivää auringossa tai hiihdellä hankia hiljakseen.

Pimeys ja mustuus saavat ihmiset paitsi keskustelemaan tauotta pimeydestä, mustuudesta ja väsymyksen eri asteista, myös kokeilemaan toisinaan epätoivoisiltakin vaikuttavia keinoja näiden epäkohtien torjumiseksi. Useampikin taho on ollut sitä mieltä, että törkykalliiseen kirkasvalolamppuun sijoittaminen ratkaisee ongelman. (Kyllä kai, jos on aikaa istua puoli päivää naama kiinni siinä hehkuttimessa. Itselleni tulee migreeni pelkästä vilkaisusta.) Eräs toveri oli ryhtynyt syömään goji-marjoja ja odotteli toiveikkaana superruoan supervaikutuksia, kunnes totesi syöneensä kalliita, pahanmakuisia marjoja täysin tuloksetta. Jotkut joogaavat, toiset syövät Fazerin Sinistä kuin leipää, eräät pakenevat etelän aurinkoon. Ja kaikki valittavat, tasapuolisesti, riippumatta siitä, edustavatko kirkasvalolamppu- vai Fazerin Sininen -leiriä.

Minä luen Tove Janssonin Taikatalvea, olen kaikessa rauhassa vähän blues, syön hyvin ja torkahtelen. Poltan kynttilöitä. Pyrin ulkoilemaan joka päivä edes vähän, ja nappaamaan ne valonsäteet, joita kalpea keskipäivän sarastus tarjoilee. Olen väsynyt, käpertynyt pimeään, talvihorroksen vaipunut, ja päättänyt antaa itseni olla sellainen. En usko, että ihmisen on näillä leveysasteilla tarkoitettu tekevän juuri muuta tähän aikaan vuodesta.

Yritän kyllä osallistua empaattisesti pimeys-, mustuus-, ja jouluntulovalituskeskusteluihin mutta ne yritykset ovat jääneet melko ponnettomiksi siitä lähtien kun keksin tuon fakta-asian. Ei pimeyttä vastaan voi taistella, pimeyteen voi ainoastaan sukeltaa. Kyllä se ajastaan taas valoksi vaihtuu.

Hesari on kiteyttänyt tämän kaiken tämän aamun säätiedotuksessaan. Siinä lukee Helsinki +-0, eikä se taida muuksi siitä muuttua. Jos muuttuu, hyvä niin. Se antaa aiheen olla pimeyden keskellä iloisesti yllättynyt.

---------

Tänään soi Scandinavian Music Groupin Kaupunki allapäin. Kun sille antaa luvan olla sellainen, se ei saata sitä niin ollakaan.

Päivän levyvihje

2009-12-02T09:35:00.006+02:00

Avioliiton (tai ainakin minun avioliittoni, en tiedä onko tämä universaali tilanne) ehdottomia etuja ovat puolisolta saadut musiikkivinkit.

Jos tarkkaan otetaan, niitä kyllä tuli tasaiseen tahtiin jo ennen avioliittoa ja sitä edeltävää parisuhdettakin, mutta lasketaan tämä nyt silti nykyisen olosuhteen vallitessa avioliiton plus-puoliksi.

Mikään ei siis ole suloisempaa kuin tehdä töitä kuunnellen Jaakko Teppo -tribuuttilevyä. Kokeilkaa vaikka. Nightwishin ja Pekka Kuusiston versioima Hilma ja Onni on ylivoimaisesti mahtavin tulkinta mistään biisistä ikinä. Värisevällä hevi-urosäänellä jollotettu "hajanaisten kenkies lotina-a-a-a-aaa" iskee tajuntaan paremmin kuin tömäkämpikin voimasointu.

Mikä tunne, mikä intensiteetti!

---------

Tänään levylautasella siis Pörsänmäen sanomat - Tribuutti Jaakko Tepolle. Ja komea tribuutti onkin!

EDIT: Tässä vielä Youtube-versio kaiken kansan iloksi. Tätä ei voi kuunnella ilman ylitse hyökyvää tunnekuohua.

Muulu

2009-11-30T08:57:00.003+02:00

Edellisen postauksen nimeksi voisi muuttaa "Vinkkejä siihen, kuinka ei matkusteta Venäjälle". No, toivottavasti vierailun uusintayritys onnistuu ensi viikolla omalta kohdaltani paremmin ja se varsinainen Pietariin menijä pääsee rajan yli jo tänään tai viimeistään huomenna.

Viikonloppuna ohjelmassa oli siis ex tempore -tyylistä sukulointia, pääosassa kahden vuoden ja yhden kvartaalin ikäinen Aleksanteri. Filologitädin mielestä mahtavinta on seurata lapsen kielen kehitystä - Aksulla alkaa olla jo paljon asiaa. Jotkut jutut jäävät vähän epäselviksi, toisista ei saa yhtikäs mitään selvää, mutta monet asiat lausutaan niin yksiselitteisesti, ettei pienintäkään erehtymisen vaaraa ole. Yleensä nämä lauseet sisältävät sanat "haluu" tai "EI haluu".

Toisinaan haluamisen ja ei-haluamisen vaikeus oli konkreettisesti läsnä pienen miehen elämässä, kuten vaikkapa silloin, kun pannarin kanssa tuli ensin pyytämättä ja yllätyksenä kermavaahtoa, jota "EI haluu", joka maistamisen jälkeen osoittautuikin varsin herkulliseksi, ja jota siksi "haluu" lisää, ja joka loppui silti kesken, ja tämän vuoksi taas "EI haluu" syödä kermavaahdotonta pannaria loppuun.

Vapaan tahdon dilemma, toden totta.

Minun mielestäni parhaat viikonlopun sanat olivat "pallo" ja "muulu". Ensin mainittu on se oranssinkeltainen, pyöreä hedelmä, jolla on pitkä ja vaikea m-alkuinen nimi, ja jota siksi on varsin kustannustehokasta kutsua palloksi.

Muulu puolestaan on violetti ja pyöreä, ja siinä on samat kirjaimet kuin luumussa mutta vähän eri järjestyksessä.

---------

Tänään soi pienen veljenpojan lempibiisi. Kysymykseen "mitä laulettais" tulee aina varma vastaus: "Ihhahhaa".

Kuinka matkustetaan Venäjälle

2009-11-27T13:41:00.003+02:00

Tässä kokeneen Venäjän-matkaajapariskunnan vinkit heille, jotka eivät ole koskaan itänaapurissa käyneet:

1) Luetaan EU:n ja Venäjän välinen viisumihelpotussopimus. Siinä sanotaan näin:

Jäsenvaltioiden ja Venäjän federaation diplomaatti- ja konsuliedustustot tekevät päätöksen viisumin myöntämisestä 10 kalenteripäivän kuluessa viisumihakemuksen ja sen liiteasiakirjojen vastaanottamisesta.

2) Laskentaan, että maanantaista seuraavan viikon perjantaihin on 11 kalenteripäivää. Matkustetaan Tallinnaan ja jätetään viisumianomus perjantain sijasta vasta seuraavana maanantaina. (Tiedetään omasta kokemuksesta, että määräajoissa ei aina pystytä pysymään, mutta luotetaan siihen, että vastapuolen määräajoissa pysymistä edesauttava viisumi pyritään kuitenkin myöntämään määräajassa.)

3) Soitetaan viisuminhakua hoitavaan instanssiin viisumihakemuksen jättämistä seuraavan viikon torstaina ja kuullaan, että viisumia ei ole tullut. Saadaan instanssista lupaus tiedustella Venäjän Federaation suurlähetystöstä puuttuvan viisumin kohtaloa klo 15:een mennessä samana päivänä.

4) Klo 15.05 lähestytään uudelleen viisuminhakua hoitavaa instanssia. Kuullaan, ettei kukaan täällä ole koskaan mitään tiedustelupuhelua luvannut minnekään soittaa.

5) Vietetään tovi pohtimalla suomalaisen viranomaistoiminnan laatua ja tuhisemalla paheksuvasti.

6) Vietetään iltapuhde syömällä malai koftaa ja pakkaamalla varmuuden vuoksi sekä informoimalla itärajan pinnassa asuvia sukulaisia siitä, että jos ei päästä rajan yli, saatetaan tulla kylään.

7) Soitetaan seuraavana aamuna uudelleen viisuminhakua hoitavaan instanssiin. Kuullaan, että mistään ei edelleenkään ole ilmestynyt puuttuvaa viisumia, mutta Venäjän Federaation suurlähetystöstä tulee postia yleensä kahden maissa iltapäivällä.

8) Soitetaan VR:lle ja kysytään, onko klo 15.00 lähtevään Pietarin-junaan vielä paikkoja. Saadaan myöntävä vastaus. Kysytään varmuuden vuoksi, onko kello 17.52 lähtevään junaan vielä paikkoja. Saadaan toinen myöntävä vastaus. Kysytään vielä, kuinka kauan junalippujen kirjoittamiseen menee. Saadaan huojentava "pari minuuttia" -vastaus.

9) Käydään keskustelu siitä, olisiko ihanaa matkustaa Pietariin Moskovan-junan sijasta viinatrokareitten käyttämällä yöbussilla. "Voisimme nukkua linjurin penkissä sylikkäin", unelmoi teiniromantikko-osapuoli. "Voisimme nukkua Tolstoin pehmeissä sängyissä pitkällään", toteaa keski-ikäinen inhorealisti.

10) Päätetään, että viisumiton osapuoli ottaa matka-askin kantoon ja menee viisuminhakua hoitavaan instanssiin kärkkymään kahden maissa iltapäivällä saapuvaa postia Venäjän Federaation suurlähetystöstä. Viisumilla varustettu osapuoli jää odottamaan jaa/ei -viestiä valmiina syöksymään rautatieasemalle hankkimaan lippuja Sibelius-junaan, samalla kuitenkin yhtä lailla henkisesti valmistautuneena syöksymään töiden jälkeen kotiin, vaihtamaan kassiin Pietarinmatkatavaroiden sijasta sukulaisvierailutavarat ja köröttelemään Tojotalla maakuntaan.

Kuinka tarina päättyy? Sen tietää tällä hetkellä vain Venäjän Federaation suurlähetystön konsuliosasto.

---------

Tänään soi Vladimir Vysotskin Kirje hullujenhuoneelta -kappale. On päiviä, jolloin toivon, että isoäitini olisi ollut kiinnostunut venäjän sijasta vaikka saksan kielestä.

Ei minusta ole aurinkoisiin päiviin

2009-11-24T15:12:00.003+02:00

Olen alkanut lukea proosarunoja kahviloissa.

Kirjoitin taannoin, että proosarunot ovat yhtä pahoja kuin pitkä proosakin, niihin uppoaa ja niistä ylös noustessa alkaa huimata. Sitten keksin, että kun proosarunoja lukee kahvilassa, taustahäly ja ympärillä olevat ihmiset auttavat säilyttämään yhteyden todellisuuteen eikä kirjan päättyessä enää pyörrytä. Kahvila ympärillä on kuin sukeltajan turvanaru, siihen voi tarttua jos tulee hätä.

Luin eilen Strindbergillä Saila Susiluodon mainion Auringonkierto -proosarunokokoelman, jonka arvostelun voivat asiasta kiinnostuneet lukea vaikka täältä. Pidin siitä paljon. Ihmiset hälisivät pääosin venäjäksi ympärilläni, kivipöydällä paloi tuikku, ulkona oli marraskuu. Minä luin, ja runo runolta helpotuin.

Olen Hetskun tavoin miettinyt viime päivinä, viikkoina, kuukausinakin, paljon sitä, mikä olen. Siis nyt. Ja mikä olin, siis ennen. Ehkä vähän sitäkin, mikä minusta tulee. Siis sitten joskus, huomisen jälkeen. Kuka minut määrittelee, millaiseksi, ja minkälaisin arvosteluin. Tekemisiäni, olemisiani. Tuntemisiani.

Auringonkierto-kokoelmassa on Saila Susiluoto kirjoittanut siitä asiasta näin:

"Tyttö nauraa, sitten sanoo: Minulla on vatsassa kaksi lintua, toinen musta, toinen valkea, ne laulavat lakkaamatta, toinen toisensa päälle. Ei minusta ole aurinkoisiin päiviin, takomaan järkipäitä, kilistämään koruja lanteilla, ei katseenkestävään sydämeen. En hulmua niityillä kukkien kanssa, heilun tuulessa kuin lehdenrepale, puusta pudonnut, itsestäni kauas."

Ei minusta ole. Ja silti olen jotain muuta, jotain ihan yhtä paljon kuin ne, joista on. Huonompaa ei ole, eikä parempaakaan. On vain se, mikä on. Ja se, mikä on, vain on. Ilman positiivista tai negatiivista etumerkkiä, omanlaisensa, hyvine ja huonoineen, hankaluuksineen ja helpotuksineen.

Kirjoitin runon lyijykynällä vihkoon, suljin kirjan, laitoin sen laukkuun, palautin kirjastoon. Illalla näytin runoa kotona.

"Ei sinun siellä niityllä tarvitse ollakaan", minulle sanottiin, "kun sinä voit olla siinä. Siitä voi nähdä kauemmas."

---------

Tänään soi Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Ja yhtä kaltevalla pinnalla.

Vain eri suuntiin.

Juulian ruokablogi

2009-11-20T08:05:00.001+02:00

Edelliseen postaukseen liittyen kuulin puhelinvälitteisesti Kainun korvesta, että myös ajokoira Juulia on alkanut ruokabloggariksi. Uuden bloginsa ensimmäiseen postaukseen Juulia on kuulemma kirjoittanut tarinan siitä, kuinka Panu tuli metsäreissulta kämpille ja jätti reppunsa kahdeksi minuutiksi vartioimatta:

"Menen repulle, avaan sen läpän ja työnnän ensin kuononi ja sitten koko pääni reppuun. Vedän repusta kaksi JuustoUkko-Pekka -makkaraa avatussa paketissa. Kaivan makkarat esiin ja hotkaisen ne kitaani. Nam, hyvää! Vain muovikääre jää lattialle merkiksi ruokailustani. Ehdin juuri loikkaamaan pedilleni ennen kuin Panu tulee sisään. Hän huomaa makkarakääreen lattialla ja sanoo muutamia valittuja sanoja.

Näytän syylliseltä, vaikka oikeasti en ole sitä. Olisin ansainnut kokonaisen makkarapaketin. Se olisi ollut ajokoiran arvolle sopivaa."

Juulian uusi ruokablogi on kuulemma herättänyt lukijoissa lievää ärtymystä.

En ihmettele ensireaktiota. Bloggari kun on syyllistynyt aiemminkin edellä kuvatun kaltaisiin "jos ruokaa ei anneta hyvällä, sitä osataan kyllä itsekin ottaa" -tyyppisiin valtuuksien ylityksiin.

Ruokabloggari Juulia ja "mitään pahaa en oo koskaan tehny, enkä tee" -ilme.

---------

Tähän ei sovi biisiksi mikään muu kuin Duran Duranin Hungry Like the Wolf.
Duran Duran – Hungry Like The Wolf

Syö juo mies nainen

2009-11-20T08:00:00.002+02:00

Otsikko on hyvä elokuva, mutta nyt ei puhuta siitä. Ruokajutuista kumminkin.

Yrjänä on alkanut Hesarin kolumnistiksi, katsokaa vaikka. Otin tiedon ilolla vastaan, koska A.W. Yrjänän tekoset ovat pääosin ilahduttaneet minua jo ainakin viidentoista vuoden ajan. En muista, koska aloin kuuntelemaan CMX:ää, mutta lukiossa sitä ei joka tapauksessa vielä tapahtunut.

Tämä huomautus on tarkoitettu eräälle nimeltämainitsemattomalle henkilölle, jonka kanssa käymistäni keskusteluista ensimmäisten joukossa oli noin viisi vuotta sitten käyty väittely siitä, onko CMX angstisten lukiotyttöjen musiikkia vai ns. universaalimpaa kamaa. Myöhemmin nimeltämainitsemattomasta henkilöstä tuli aviomieheni, joka soittaa nykyään kitaralla Ruosteen melkein aina kun nätisti pyytää.

Haastattelussa taiteilija kertoo muun muassa ahdistuvansa ruokaohjeista ja suhtautuvansa melko suurella pieteetillä veitsien teroittamiseen Lisäksi hän tuo julki epäuskonsa karjatalouteen sekaravinnon syömisestä huolimatta.

Kuulostaa jotenkin tutulta. Meillä asuu Yrjänän hengenheimolainen, ja ruuasta ollaan saatu niin kotona kuin kylässäkin aikaan vähintään yhtä kimeä-äänistä väittelyä kuin Yrjänän kolumnin kommenttiboksissa näyttää olevan.

Minä söin eilen pakastimesta otettua kasvissosekeittoa, jossa oli kuorineen keitettyä perunaa, porkkanaa, purjoa ja melko rouhea määrä pippuria. Sekä mustaleimaemmentalia. Pyöristin pippurista soppaa pikku lurauksella kermaa. Lisäksi söin Rezén leipomon ihan älyttömän mahtavaa campaillou-leipää, jonka päällä oli ohut kerros kotitekoista majoneesia ja itse keitettyä sian kieltä ohuina viipaleina. Jälkiruokana mustikka-mansikkakiisseliä anopin keräämistä marjoista.

Mietin syödessäni, että entiseen vanhapiikaelämääni verrattuna syön nykyään kuin kuningatar.

No, ylipäänsä syön kotona, se on jo suuri muutos - siis muutakin kuin juustovoileipiä (Rezén leipä oli ostoslistalla ennenkin!) ja einespunajuurisalaattia. Mutta lisäksi syön aidompaa, terveellisempää, prosessoimattomampaa, itse pyydettyä, tapettua, teurastettua, kerättyä, poimittua, säilöttyä ruokaa. Ei ylimääräisiä E-kirjaimia, pyrkimystä tehomaatalouden ja monopolivähittäistavarakaupan kannattamiseen niin vähän kuin mahdollista, ja lisäksi paljon, paljon parempaa ja kaiken muun hyvän lisäksi huomattavasti halvempaa ruokaa.

Kiitos tästä kuuluu Panulle. Ja osin myös Panun äidille ja isälle, jotka ovat opettaneet poikansa pyytämään, ampumaan, keräämään, poimimaan, säilömään ja valmistamaan kaikesta tästä hyvää ruokaa. Minusta on mahtavaa olla osana tätä kaikkea - vaikka valitettavan usein vain sinä osapuolena, joka astelee paikalle kun ruoka on valmista.

"Olen ihminen, jolle on ilo laittaa ruokaa", totesi Nasu kerran kun mietittiin, miten kukakin voi olla hyödyksi eräissä kekkereissä. Lohduttaudun tällä - ja sitä paitsi, onhan siinäkin virkaa kerrakseen.

---------

Tänään soi tietysti CMX. Ainut ruoka-aiheinen biisi, joka tuli mieleen, oli Musiikin ystävälliset kasvot, sillä siinä mainitaan termi Lihakirja. Karjutaan, itse asiassa.

Tai onko se nyt sitten ruoka-aihe. Mene tiedä.

Lehtimania

2009-11-19T12:31:00.002+02:00

Olen luonteeltani sekä kärsimätön että metelöivän suvun keskellä kasvaneena mestari uppoutumaan kiinnostavaan asiaan.

Suku metelöi siihen malliin, että kerran on nähty luonteeltaan varsin rauhallinen tätini takomassa kengällä kettiön pöytää Nikita Sergeejevitsh -tyyliin ja karjumassa, että OLKAA HILJAA, NYT ON MIUN VUORO PUHUA! Suunvuoro ei ole perheessäni ihmisoikeus, se on ansaittava. Yleensä huutamalla lujempaa kuin muut.

Uppoutumistaipumuksen vuoksi pitkän proosan lukeminen on nykyään tuskaista. En pysty lukemaan sillä kai melko yleisellä ja normaalilla "pari sivua illassa kunnes uni tulee" -tyylillä. Jos alan lukea illalla, luen niin kauan kuin kirjaa kestää. Yleensä silloin on kello neljä aamulla, ja voi heittäytyä henkiseltä jyrkänteeltä kun tajuaa puhelinherätyksen rämähtävän soimaan kolmen tunnin kuluttua.

Tuskaa lisää myös se, että uppoudun itse lukemistoiminnon lisäksi myös tarinaan. Kun ahmaisee kerralla kokonaisen kirjan niin, että oma sielu imeytyy muutamaksi tunniksi riveille ja niiden väleihin, on paluu todellisuuteen vähintäänkin kuluttava. Mikä maa, mikä valuutta -tunnelma potenssiin kymmenen. Viime aikoina tämä on johtanut lukukokemusta seuraavaan suorastaan fyysiseen pahaan oloon, kuten kävi tänä aamuna. Lukaisin aamuni ratoksi Tove Janssonin kirjan Muumilaakson marraskuu. Se on pieni kirja, 173-sivuinen, eikä siinä nokka tuhissut tuntia kauempaa. Silti olen ravistellut koko aamupäivän yltäni merkillistä tunnelmaa ja kuvitellut nurkkiin Ruttuvaareja, tanssivia Mymmeleitä ja puberteettisia Tuhto-nimisiä homssuja.

Brr. Onneksi sairasloma loppuu huomenna, töissä noilla edellä kuvatuilla hahmoilla on sentään ihan tavalliset nimet, kuten "Lauri" tai "Janne" tai "Kirsi".

Näiden edellä kuvattujen proosakärsimysten takia on ihanaa, että maailmassa on niin paljon muunkinsorttista luettavaa. Runot ovat vaarallisia, niihinkin voi uppoutua, ja proosarunot ihan yhtä pahoja kuin proosa. Siksi pidänkin lehdistä: Niiden jutut ovat niin lyhyitä ja yleensä faktaperusteisia, että minun lukunopeudellani tuo pahoinvointia aiheuttava uppoutumiskokemus ei ehdi syntyä. Sitä paitsi "Syö oikein parisuhteessa" -tyyppiset tarinat eivät vajavaisella mielikuvituksella varustettua yksilöä saa kovinkaan hurmoksellisen samaistus- ja uppoutumiskokemuksen valtaan.

Tämä on ollut hyvä viikko sairastaa, sillä maanantaina tuli Olivia, tiistaina Image ja tänään Kodin Kuvalehti. Ne ovat mielestäni Suomen parhaat aikakauslehdet.

Ensin mainittua aion lukea niin kauan kuin on jäljellä edes pieniä rippeitä kulutuskeskeisestä stadilaisvanhapiiasta, jota aviopuoliso pikkuhiljaa aivopesee, luultavasti tahtomattaan mutta silti tehokkaasti, en osta mitään -tyyppiseksi naturelli-elliksi. Oliviassa on tosin myös muita kuin trenditarinoita: Ihastuin Maria Järvenhelmen itsensälöytämishaastatteluun ja bongasin yhden puuttuvan joululahjan uutta musiikkia esittelevältä sivulta.

Imagen löysin yläasteikäisenä kirjaston lehtiosastolta. Muistan saaneeni lehdestä suunnatonta lohtua päivänä, jolloin katsoimme lukiossa Chaplinin Diktaattorin. Katsoin silmät ymmyrkäisinä niitä ikätovereitani, jotka olivat ajoittaneet kukoistamisvaiheensa teinivuosiin, olivat siten koulun cooleimmat tyypit, ja mäkättivät suureen ääneen, että Diktaattori oli tylsintä mitä koskaan kukaan oli heidän silmiensä eteen levittänyt. Olen edelleen sitä mieltä, että se kohtaus, missä Hynkel pomputtelee maapallo-ilmapalloa, on yksi mieliinpainuvimmista kohtauksista maailman elokuvahistoriassa ikinä.

Menin koulun jälkeen lukemaan Imagea kirjastoon ja ymmärsin, että on koittava vielä aika, jolloin coolius ympärilläni määritellään muulla kuin paperiteollisuuspaikkakunnan jääkiekkojunioreitten ja heidän tyttöystäviensä käyttämällä asteikolla. Luulen, että tulisin pelkästään tästä syystä tilaamaan Imagea loppuikäni, mutta pidän siitä muutenkin. Se on fiksu mutta riittävän populaari mainstream-ihmiselle. Outous on rasittavaa, jos itse on aika tavallinen.

Kolmas lehtisuosikki tulee lapsuudesta: äidille on tullut Kodin Kuvalehti niin kauan kuin minä muistan. Olen vasta aikuisena tajunnut, miksi olen pitänyt siitä niin paljon: Lehden naiskuva ei ole ihan niin kaavoihin kangistettu ja perinteinen kuin valtaosassa naistenlehtiä. Tai ehkä se on, mutta väliin mahtuu kuitenkin aina pilkahdus jotain toisenlaista. Ja se toisenlaisuus esitetään lehdessä yleensä suvaitsevaisesti, rehdisti ja vailla pönäkkää kaksinaismoralismia, joka tuntuu levinneen sikanuhan tavoin 2000-luvulla kaikkeen lehdistöön iltapäivälehtiroskan pisaratartuttamana.

Kodin Kuvalehdessä oli joskus silloin, kun olin pieni, morsiuspukuliite. Kermakakkumekkojen jälkeen viimeisellä sivulla esiteltiin morsian, joka oli pukeutunut satiinisiin polvihousuihin, lyhyeen tunikaan ja hauskaan lierihattuun. Muistan katsoneeni kuvaa keittiön pöydän ääressä, osoittaneni sitä ja sanoneeni äidille, että haluan mennä naimisiin polvihousuissa.

En ihan mennyt, mutta en kermakakkumekossakaan.

---------

Tänään soi lehtien lukemisesta kertova Four Catsin Suurten uutisten päivä. Tässä Spotify-käyttäjille linkki: Four Cats – Suurten uutisten päivä - It's A Good News Week -

Viestejä vaaterista

2009-11-18T19:11:00.002+02:00

Tämän viikon muodikkain työ-, elämis-, ja maailmankanssakommunikointiasento on ollut sohvallamakuu läppäri mahan päällä.

Olen siis kipeä. Taas. Ei saparoita, ei kärsiä, vaan ihan tavallinen flunssa, joka kohdalleni osuessaan ilmenee nääntävänä 37 asteen ympärillä heiluvana ruumiinlämpönä, päänsärkynä ja tapettu mato -tyyppisenä energiatasona. Makuulla on hyvä, muuten ei.

Tänään olen makuulta käsin osallistunut työpaikan hallituksen kokouksen valmisteluihin, lähettänyt sähköposteja eri puolille Suomea ja Venäjää, hoitanut sosiaalisia suhteita, aprikoinut koska Tojotaan on vaihdettu öljyt, syönyt kasvissosekeittoa ja itse tehtyä majoneesia ja itse paistettua possunkieltä leivän päällä ynnä mustikka-mansikkakiisseliä jälkiruuaksi, ilahduttanut mieltäni Jacky Makupalalla (haa, sillä on jopa omat sivut!) ja nukkunut kolmet päivätorkut.

Iltani iloksi kuuntelen eteeris-feministisesti Tori Amosin näkemyksiä vuosituhannen vaihteen poppiralleista ja teen puhdetöitä. Olen parsinut Panun sukat ja oman talvitakkini revenneen vuorin, operoinut Ecce-homon ratkenneen hännän ja nyt työjonossa odottaa kahden irronneen napin ompelu.

Olen petipotilaaksi yllättävän toimelias. Kunhan saan pysyä vaaterissa.

---------

Tänään äänessä siis Tori Amos versioimassa Bob Geldofin I don't like Mondayssiä. Vaikka nyt onkin keskiviikko. Niin silti en aina pidä.

Jumankauta juu nääs päivää

2009-11-12T22:26:00.003+02:00

Blogi on kuollut, elämä jatkuu.

Olen käynyt viime aikoina muun muassa Krunikan Kuurnassa ja Vantaan Flamingossa.

Toiseen aion mennä uudestaan, toiseen en.

Arvatkaa kumpaan.

---------

Tänään soi Jag tycker om Lennart, han tycker om mig -biisi. Sen olisi voinut jättää 90-luvulle.

Kaikkien blogieni yhteenlasketusti typerin kirjoitus

2009-11-08T21:13:00.005+02:00

Kirjallisen mielikuvituksen puutteen vuoksi ilahdutan teitä taas naistenlehtiosastolla. Laurakaisan käsilaukun sisältö, olkaa niin hyvät. Älkääkä kysykö miksi, en minä itsekään tiedä. Kai siksi, että olisi edes jotain blogattavaa. Ainut tämän tekstin hyöty oli siinä, että huomasin hävittäneeni taas yhden muistitikun, koska sitä ei löytynyt käsilaukusta. Huokaus.

No, nämä sieltä laukusta kuitenkin löytyvät:

- Musta, napakka sateenvarjo. Harvinaisuus, koska on kulkenut mukana häviämättä yli vuoden.

- Viininpunainen kangaskauppakassi, joka on kuvioitu valkoisin nuottiviivastoin.

- Paperinenäliinapaketti.

- Musta, ylensyönyt ja viimeisiään vetelevä Mexxin lompakko.

- Nalle Puh -avaimenperässä olevat avaimet: Kotioven avain, rappukäytävän oven avain, äitin oven avain, Nasun oven avain.

- Työpaikan kulkukortti.

- Yhdeksän (9) kynää: Kaksi Finvan lyijytäytekynää, yksi jo lukiossa käytössä ollut viininpunainen lyijytäytekynä, musta ohut tussi, sininen ohut tussi, josta on säiliö tyhjentynyt, Holiday Inn -kuulakärkikynä Moskovan työmatkalta, Suomen ETYJ-puheenjohtajuus -kuulakärkikynä, Potilasvakuutuskeskuksen ja Autovakuutusasiantuntijat ry:n kuulakärkikynät.

- Ruskea metallinen käyntikorttikotelo, joka on täynnä omia entisellä sukunimellä olevia käyntikortteja. Erittäin hyödyllinen kapine, painaakin noin puoli kiloa.

- Silmälasikotelo.

- Tavastian baaritiskiltä hankitut, käytetyt ja nuhjaantuneet korvatulpat.

- Kännykkä. Nokia E51: puhelin, kalenteri ja netti mukana kulkevassa muodossa.

- Kännykän laturi.

- Muistikirja, jonka kannessa lukee Jane Austenilta lainattu "If adventures do not befall a young lady in her own village, she must seek them abroad".

- Vihko kirjoittajakoulutarkoituksiin, jonka kannessa lukee "I understend (sic!), I just don't care". Löysin tämän kirjoitusasuhelmen moskovalaisesta kirjakaupasta.

- Virkkukoukkusen meikkipussi, jossa lukee "Neitiys on iloinen asia!". Olen eri mieltä. Meikkipussin sisällä on Labellon, Body Shopin ja L'Occitanen huulirasvat, melkein tyhjä puuterirasia, 90-luvun puolivälissä ostettu tummanpuhuva huulipuna, huuliherpesvoide, silmälasien puhdistusliina, Body Shopin kasvopaperirasia, migreenilääkkeet, neljä Miranaxia ja neljä Ketorinia, Aeroflotin logolla varustettu hammastikku, laastari, kaksi muovisella timantilla varustettua hiuspinniä ja yksi valkoinen hiussolki, A5-kokoinen paperiarkki johon on helmikuun toisella viikolla kirjattu minun ja Panun hypoteettisen parisuhteen SWOT-analyysi.

Tämä kaikki mahtuu mustaan kangaslaukkuun joka on muusta vaatetuksesta riippuen rento tai asiallinen.

Ja nyt tavarakasan viereen ilmestyivät rasiallinen pienoiskiväärin teurastuspatruunoita, Leninin kuvalla varustettu metallinen taskumatti, Sennheiser-merkkiset stereokuulokkeet ja 50 g tuubi hydrokortisonivoidetta.

Sekä iloinen naama, joka kysyy, mikset sinä kirjota näitäkin siihen listaan?

---------
Tänään soi Leevi And The Leavings. Eilenkin soi, house bandin piano- ja kitaratulkintoina.

40 euroa kankkulan kaivoon

2009-11-05T23:08:00.002+02:00

Tapahtuipa tänään niin, että joku Taloustutkimus tai vastaava päätti soittaa Helsingin ydinkeskustassa asuvalle, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneelle 30-35 -vuotiaalle mieshenkilölle ja tiedustella tältä Asiaa.

Mieshenkilö oli vielä illallakin tuohtunut, koska ei kelvannut mukaan Stockmannin asiakastutkimukseen, josta olisi saanut 40 euron lahjakortin tavarataloon.

Tuohtumustaan hän lievitti pyöräyttämällä pellillisen neljän viljan sämpylöitä ja testaamalla häälahjayleiskoneen blenderiä valmistamalla seesaminsiemen-mustikkapirtelöä. Eilisen silakkalaatikon tähteet jäivät edelleen syömättä, kun perhe ravitsi itsensä iltasella uunituoreilla leivonnaisilla.

Ja Taloustutkimus tai muu vastaava olisi vain halunnut kyselynsä alkajaisiksi tietää, ostaako Helsingin ydinkeskustassa asuva, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut 30-35 -vuotias mieshenkilö viikoittain yhden hengen annospakkauksiin pakattuja eineksiä tahi valmisruokia.

"Tämä olikin sitten tässä, kiitos heeei."

---------

Tänään soi Mikko Perkoilan Kari Ordinari Goodbye Blues. Ihan tavallinen se on, tuo minun armas aviomies, vaikkei kaikkiin Taloustutkimuksen keksimiin karsinoihin mahdukaan.

Panu's Diets. Bäää!

2009-11-02T23:17:00.002+02:00

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt kummitytön lemmikkilammasta kreikkalaisten lihapullien muodossa. Oliivihakkelusta, fetaa ja timjamia taikinaan, nautitaan kera riisin, tomaattikastikkeen ja tsatsikin.

Niin verenhimoista, niin hyvää.

---------

Tänään soi Spotify-vertailussa Yön Menköön menojaan ja YUP:n Kaksi lähtee, yksi palaa. Sama biisihän se. Tai ainakin sama sävelaihe.

Kirjallisissa piireissä

2009-10-31T00:10:00.000+02:00

Olen Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun opiskelija.

Toistaiseksi tämä fakta on johtanut minut tilanteeseen, jossa simppelin blogijutunkin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselle, turhalle, typerälle ja aikaa hukkaavalle puuhastelulle.

Lisäksi se on johdattanut lähipiiriini aimo joukon fiksuja, kivoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Ehdoton plussa.

Vietimme iloista perjantai-iltaa suureksi huojennuksekseni vähintään omalle angstitasolleni päätyneiden koulutovereiden kanssa. Kannoin oman korteni kekoon valmistamalla kirjallisen suklaa-viskikakun, jossa palattiin siihen, mistä kaikki syyskuun alussa alkoi. Opettajamme, kirjoittajakoulun vetäjä Harry Forsblom siteerasi Jacques Lacanin ajatusta tekstin merkityksestä. Minä kirjoitin Lacanin ajatuksen kakkuun:

Seuraaviin bileisiin lupasin valmistaa Hannu Simpura -kakun. Se kertoo ehkä kengästä ja nallesta, jotka jäivät auton alle.

Taide. Mikä ihana tekosyy,

---------

Tänään soi illan emännän ja isännän stereoista kuultu vanha kunnon Queen.

Oma kaupunki

2009-10-30T08:00:00.002+02:00

Mikkelin sijasta Helsingin toistaiseksi kotikaupungikseen valinnut, joulukuusta 2001 alkaen satunnaisia Venäjä-keikkoja lukuunottamatta Stadissa viihtynyt Laurakaisa esittelee nyt lempimestansa Hesarin Oman kaupungin tyyliin:

Helsingin keskusta akselilla Punavuori-Espan puisto-Kaartinkaupunki-Ullanlinna-Kaivopuisto-Eira.

Olen asunut Ullanlinnan lisäksi Helsingissä vain Viikissä (EDIT: Ja seitsemän kuukautta Haagassa, miten pääsikään unohtumaan!). Siellä asuminen oli kuin missä tahansa muualla kuin Helsingissä asumista. Keskustassa tavoittaa kaupungin sielun, sen, mikä kaikissa isoissa kaupungeissa on. Vaikka Helsinki onkin pieni kaupunki. Rakastan vanhoja jugendtaloja, Kaivarin rantaa ja ratikoiden kolinaa. Sekä sitä, että jokapaikkaan pääsee kävelemällä.

Teatteri Avoimet ovet

Vuoden teatteri 2009, eikä ihme. Toimiva pieni näyttämö kaksiosaisen katsomon keskellä ja takuuvarman loistavaa, pienieleistä suurten tunteiden teatteria.

Ravintola Himalaya

Nepalilaisia ravintoloita ei kai ole missään muualla kuin Helsingissä. Himalaya on niistä paras, eikä vain siksi että se on myös lähin.

Cran Delicato Café

Tänne eksyy nykyisin valitettavan harvoin, kun pikkusysteri ei enää asu naapurissa. Se on harmi, koska Delicaton eväät ovat elähdyttävä poikkeus masentavan samanlaisia, muovin makuisia perusbulkkileipäviritelmiä tarjoilevassa Helsingin S-mafian monopolisoimassa kahvilamaailmassa. Plussaa myös virkistävän ei-suomalaisesta ilmapiiristä. Suosittelen kaakaota ja varoitan, että Delicato on tällä hetkellä remontissa mutta aukeaa käsittääkseni pian.

Tavastia

Pakkohan tämä on listalle laittaa. Suomen paras keikkamesta, jossa olen viettänyt lukemattomia iloisia ja vähemmän iloisia iltoja. Elävän suomipoppirokin ystävän kotoisen nuhjuinen ja viehättävästi vuosikaudet likipitäen samanlaisena pysynyt legenda.

Kasarmikadun sushiravintola

Reilut annokset, omatekemää puolukkalimpparia ja megasöpö kokki. Avoinna vain tilauksesta.

---------

Tänään soi keittiömestarin valinta: "Soita Popedaa." Soitin melkein, nimittäin Pate Mustajärven Juice-tulkintoja. Ei huano.

Paavo Rosenlew ja pari muuta juttua

2009-10-29T19:40:00.005+02:00

Meillä on uusi perheenjäsen. Hänen nimensä on Paavo Rosenlew, ja hän on pakastinten huonetta ja sukua. Hänen muuttonsa meille lisäsi elämänlaatua monta pykälää, ja alkuviikosta kylässä pyrähtänyt anoppi piti huolen siitä, ettei Paavo ollut toimettomana hetkeäkään. Olemme ns. täysin varustellut talvea varten.

Paavo on kuitenkin tällä hetkellä ladattu ensisijaisesti lampaanlihalla, ja allekirjoittanut bloginkirjoittaja voi ylpeänä ja hitusen hämmentyneenä viime viikonlopun jälkeen kirjata kokemuksiinsa pässin kivesten käsittelyn pakastuskuntoon. Kummitytön perheen kolme lammasta pääsivät arvolleen sopivasti vehreimmille laidunmaille, kaikki oppivat paljon lisää sekä ihmisen että pässin fysiologiasta ja anatomiasta, ja saaliina oli tosiaan auton peräkontillinen lihaa ja muita oheistuotteita, joita varten piti ostaa oma pakastin.

Viikonlopun paras lasten suusta -kommentti tuli nokkelan gee-tyttäreni suusta: Hän oli sunnuntaiaamuna autokatoksessa roikkuvia, taljoistaan luopuneita lampaanruhoja katsellessaan kysynyt äidiltään, miksi ne meijän lampaat piti kuoria.

Kummitäti puolestaan tunsi olonsa normaalia huomattavasti suositummaksi, kun pöytään istahtaessa viereiselle tuolille parkkeerannut kummitytön serkku totesi suureen ääneen: Laura-kummi istu MIUN viereen. Toiselta puolelta pöytää tuli välittömästi kummitytön vastakommentti: MIUN Laura-kummi.

Muilla rintamilla on sitten ollut pitkiä lauseita lörpöttävää Aleksanteria, melkomoinen määrä kansallista kulttuuritarjontaa Kansallisteatterin Lasisen eläintarhan ja Kansallisoopperan Tshaikovski Goes So Totally Gay -Joutsenlampiversion muodossa, firman bileet, keskustelua komeron kosteusvauriosta ja muuta sen semmoista.

Mikkeliinkin meinattiin muuttaa, mutta ei sitten muutettukaan.

Vielä.

---------

Tänään soi ruuanlaittomusiikkina hivenen korni mutta silti tilanteeseen sopiva Semmareitten Sata jänistä. Muiden kuin Spotify-käyttäjien riesaksi aion vastedes linkittää biisejä myös sinne.

And you know it's time to go through the sleet and driving snow

2009-10-19T18:57:00.005+03:00

Olen usein ajatellut, ja ehkä tänne sen ajatukseni aukaissutkin, että kirjoitan blogia ennen muuta yhdestä syystä: Siksi, että muistaisin. A.W. Yrjänä on usein oikeassa, ja on sitä myös sanoessaan, että paras tapa säilöä asioita on julkaista ne.

Niinpä julkaisen tänään U2:n biisin A Sort of Homecoming. Että muistaisin, sitten joskus, pitkän ajan kuluttuakin.

"Oh don't sorrow, no don't weep for tonight, at last
I am coming home, I am coming home"

---------

Sovitaan että tänään soi U2 myös siksi, että korkeammat voimat olisivat seurueemme puolella perjantain uusintayrityksessä.

Badding, Leskinen, Helismaa ja Putro

2009-10-18T18:18:00.005+03:00

Hinauduin eilen itsekseni halki sateisen ja hyisen Helsingin keskustan Tavastialle, jossa oli Samuli Putron soolokeikka. Hyppäsin varmuuden vuoksi vesilätäkköön heti kotiovesta ulos astuttuani, mikä ei varsinaisesti lisännyt menohalujani. Yksinään Helsingin hyisessä yössä kipittäminen ei myöskään varsinaisesti vastaa käsitystäni avioliitosta, mutta force majouret on otettava huomioon siinäkin lajissa.

Olen ollut vallan innokas Zen Café -fani ainakin vuosikymmenen, mutta Samuli Putron sooloura on jotenkin salakavalasti saanut aikaan sen, etten oikeastaan yhtään toivo ZC:n paluuta takaisin aktiiviseksi rokkibändiksi. Zen Café on ollut suoraviivainen ja oivaltava, mutta Samulin soolokappaleissa on jotain sellaista armollisuutta, empatiaa, lämpöä ja olalletaputtamista mikä Zen Cafén biiseistä jostain syystä uupuu. Tai ei se ole sellainen puutos, jonka olisin jotenkin tiedostanut aikaisemmin, mutta Samuli Putron mies ja kitara -kappaleita kuunnellessa sen väistämättä huomaa.

Tavastia taisi olla aika tyhjä, tai ainakin vain puolitäysi, mutta hirmuisen hyvä tunnelma keikalla silti oli. Harvoin interaktio yleisön ja esiintyjän välillä muodostaa noin kantavan sillan keikan ensi hetkistä asti - mikä minusta heijastelee eniten esiintyjän vilpitöntä asennetta tekemistään kohtaan. Kyllä se yleisöönkin välittyy. Erikoismaininta Ahti Marja-Ahon mahtavalle jousikvartetille, jonka sympaattiset sedät vetelivät silkkoja kylmiä väreitä viuluistaan ja sellostaan.

Mies kertoi kitaransa kanssa, että Tavastian keikat jännittävät aina, mutta sen jälkeen kun piti saattaa kummityttö alttarille ja sieltä alttarilta käsin esittää Elämä on juhla -kappale, ei Tavastiakaan ole enää jännittänyt. Uskon sen. Epäilen kuitenkin, että omissa häissä esitetty Mitäpä jos -kappale jännitti vielä enemmän, vaikka olikin sulhanen rinnalla laulamassa ja possu haitarin kanssa säestämässä.

Hieno mies, hienoja kappaleita. Hienoja pieniä oivalluksia elämästä. Suuriakin, muutama.

[kuva: www.putro.fi]

---------

Tänään soi se levyltä löytymätön Samuli Putron kappale, jossa lauletaan että "Ilosaari loppuun myytiin jo - älä sammu, aurinko."

Enemmän on enemmän

2009-10-17T17:16:00.004+03:00

Kun olimme veljeni kanssa pieniä, vietimme toisinaan viikonloppuja kolmistaan isän kanssa kun äiti oli työmatkoilla tai muissa riennoissa. Näihin viikonloppuihin liittyi läheisesti Oscar-niminen ruokaravintola ja kanakori-niminen ruoka-annos. Isä kun ravitsi jälkikasvunsa lähes poikkeuksetta kuljettamalla nämä Oscar-ravintolaan, ja jälkikasvu puolestaan tilasi listalta täysin poikkeuksetta aina ja ikuisesti sen kanakorin. Kotimatkalla isä vannotti, että äitille sitten sanotte että syötiin kotona jauhelihakeittoa.

Joskus meillä ihan oikeasti olikin jauhelihakeittoa. Yleensä keitto-operaatio eteni näin: Alkuperäissopassa oli paljon sattumia eikä lientä lainkaan. Isä lisäsi keittoon vettä, mutta lisäsi niin paljon, että sattumien prosentuaalinen osuus väheni häviävän pieneksi. Keittoon lisättiin pottua ja pakastimesta jauhelihaa ja keitettiin, kunnes havaittiin, että lientä ei ole lainkaan. Näitä työvaiheita toistamalla saatiin lopputulokseksi noin kahdeksan litran ämpärillinen jauhelihakeittoa, jota syötiin pitkään sen jälkeenkin kun äiti oli jo kotiutunut.

Olen perinyt isäni oikeassaolemisgeenit ja myös ruuanlaittogeenit siinä mielessä, että kun joskus, harvoin, teen ruokaa, sitä tulee jotenkin vahingossa valmistettua noin kymmenen hengen annos. Niin kävi tänäänkin: Valmistin kalaseljankaa, ja vaikka tosissani yritin pysyä maltillisessa yhden hengen kahden päivän annos -tuotannossa, oli lopputulos viiden litran kattilallinen sinänsä oikein hyvää, mutta kiistatta ylimitoitettua soppaa.

Niin että kaikki Helsingissä tai sen lähiseuduilla asuvat lukijat, tervetuloa syömään!

Kauempaakin saa tulla.

---------

Kävin torstaina katsomassa kaupunginteatterissa Maija Poppanen -musikaalin ja tykkäsin siitä ihan hirmuisesti. Suosittelen lämpimästi, myös aikuiseen makuun. Tämä kappale jäi tehokkaasti soimaan päässä, ja toimi myös suomennoksena. Superylipoppelistikexirallinmoista!

2000-luvun perhe

2009-10-14T15:54:00.004+03:00

Meidän Aksu saa tänään puheenvuoron, koska sain hänen äidiltään eilen raportin mukulan edistymisestä sanataiteilun saralla.

Aksu siis puhuu jo. Välillä niin, että saa ihan hyvin selvää, välillä sillä toisella tavalla. Puhetta joka tapauksessa tulee niin, että Aksun residenssiin soittaessa taustalta kuuluu yleensä tauoton kalkatus. Yksi Aksun ensimmäisistä lauseista olikin kännykkä korvalla tokaistu melko kunnianhimoinen "Ei kuulu mitään ääniä täältä."

Viime aikoina lapsi on keskittynyt määrittelemään aina yhtä akuuttia teemaa, miehen ja naisen rooleja jälkiteollisessa postmodernissa yhteiskunnassamme. Feministitädin sydäntä lämmitti pienen veljenpojan vastaansanomaton luonnehdinta vanhempien välisestä tehtävänjaosta:

"Iskä puuron keittää" ja "Äiti töihin menee".

Eläköön emansipaatio!

---------

Tänään soi Apulannan Multa lähtee järki. Eräs suomalainen ammattikunta on tämän aiheuttanut. Lääkkeet!

Vetinen vahinko, vol 2.

2009-10-11T20:53:00.002+03:00

Nyin tänään nurkkakomerosta, jossa pääosin säilytetään puolison käyttämättömiä kauluspaitoja ja kohta käyttöön tulevaa kahta talvitakkia (toinen kirpparilta, toinen Apraksinin torilta), harmaata talvivillatakkiani joka on majaillut komerossa koko kesän kelien kylmenemistä odottaen.

Puin takin päälleni. Takin hiha oli märkä.

Työnsin käteni komeron perukoille ja totesin, että myös edellä mainitut takit ja kauluspaidat ovat märkiä. Riuhdoin ne ulos komerosta ja totesin, että komeron takaseinä on sekä märkä että homeessa.

Sanoin painokelvottomia sanoja. Miksi vesivahingot vainoavat minua, ja miksi aina silloin kun olisi paljon parempaakin tekemistä kuin niiden hoitelu? Miten ylipäätään hoidellaan vesivahinkoja talossa, jonka isännöitsijään ei sitkeästä yrittämisestä huolimatta ole saanut vielä yli puolen vuoden asumisen jälkeen kertaakaan yhteyttä? Mur ja räyh.

Onneksi on ystävä, jonka kanssa voi käydä kävelemässä meren rannassa pahimmat homeitiöt ulos keuhkoista. Ja jolle voi tarjota kalasoppaa. Ja jonka voi värvätä vapaamuurarien pelottavaan kellariin hakemaan talvikenkiä varastokopista.

Luovuuden kriisi laantui tänään oivaltavan opettajan ja romaanin rakenneharjoituksen avulla hieman. Vesivahinkokriisi lienee siihen verrattuna helppoa hoideltavaa.

---------

Tänään soi Sadetanssin Vesi vie kengät. Näin se on, vesiteeman lisäksi.

Laura's Diets

2009-10-10T20:00:00.003+03:00

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt omatekemää merimatikkasoppaa. Hiiohei!

Okei, viisisataa kilometriä soppakattilastani pohjoiseen tällä hetkellä sijaitseva perheen pääkokki kyllä osallistui puhelinvälitteisesti keittiöprojektiin. En minä osannut sisäsyntyisesti kalasoppaa keittää, enkä Ruoholahden S-marketissa muistanut, mitä siihen tulee.

Jälkikäteen kyllä mietin, mitähän puolison hirviporukan 40- ja 50-luvuilla syntyneet jäsenet tuumivat siitä, että porukan kuopuksen vastavihitty vaimo soittaa ja kysyy mieheltään kalasoppaohjeita. Sitten mietin, että tuumivatpa mitä tuumivat. Korkea aika on 2000-luvun saapua niillekin selkosille.

Postmodernissa yhteiskunnassamme elelevä rouva on tänään viettänyt aamupäivän töissä perhettä elättämässä, opiskellut sen jälkeen kirjoittamista Jyrki Kiiskisen johdolla ja yrittänyt opiskella sitä kuuntelemalla luentoa suljetusta ja avoimesta kontekstista runoudessa. (Joo, täh.) Kirjalliset pyrkimykseni ovat nyt siinä jamassa, että olen antanut itslleni luvan lakata ahdistumasta ja olla kirjoittamatta, jos ei kerran siltä tunnu.

Ja ei tunnu: Olen joka viikonloppu kolmenkymmenen innokkaan wannabe-kirjailijan ympäröimä ja kymmenkunta oikeaa kirjailijaa luennoi minulle siitä, miten pitäisi kirjoittaa. Opettajien julkaistujen teosten arvostelut kertovat, että he itse eivät kirjoita ohjeittensa mukaan, mikä on vähintäänkin hämmentävää. Tähänastisen perusteella kirjoittamisen opiskelu on siis sekä turhauttavaa että halvaannuttavaa. Tai sitten olen vain kateellinen kaikille niille koulutovereilleni jotka heittelevät toinen toistaan banaalimpia tulkintoja Platonin luolavertauksesta ja Edgar Allan Poen Punaisen surman naamiosta ja suoltavat väliajat omaa tekstiä posket innosta hehkuen. Asenteessahan vika on, kun minä saan aikaiseksi vain lintsata luennoilta, juoda kaakaota Kiasman kahvilassa ja kirjoittaa kärkeviä pamfletteja kaiken ja varsinkin kirjallisuuden turhuudesta uuteen muistikirjaan, jonka kannessa lukee PÖH.

No. Ulkona on kaunis syksy ja matikkasopasta tuli ihan hyvää. Kai luovuuden kriisi on niiden rinnalla aika triviaali ongelma.

---------

Tänään soi pitkästä aikaa PMMP:n Leskiäidin tyttäret -levy, varsinkin Taiteilia-biisi. Ehkä minusta ei ikinä tulekaan kirjailiaa?

Karjalan kunnailla

2009-10-09T13:27:00.002+03:00

Olen paasannut kai täälläkin siitä, etten koskaan katso televisiota. Olen A.W. Yrjänän kanssa monestakin asiasta samaa mieltä, myös siitä, että televisio mädättää aivot.

Aviopuoliso-hipin myötä Moskovaan aikoinaan Hetskun kanssa ostettu töllötin on kaivettu naftaliinista. Pääosin siitä katsotaan Ylen ajankohtaisohjelmia. Hippi rakastaa niitä niin audio- kuin audiovisuaalisessakin muodossa. Minä rakastan väittelemistä, ja pystyn todistettavasti väittelemään apinan raivolla myös television tai radion ajankohtaisohjelman kanssa.

Siihen en edelleenkään suostu, että televisio vain olisi. Päällä, siis. Joko se on kiinni, tai sitten sitä katsotaan. Nurkassa möykkäävä muiden ihmisten fiktiivinen elämä ei ole sen sorttista taustahälyä, jota omaan elämääni haluan.

Yleisradion ajankohtaisohjelmien lisäksi hippi on tutustuttanut minut myös tämänhetkiseen palavaan rakkauteeni tv-viihteen saralla. En tietenkään katsonut Karjalan kunnailla -sarjaa silloin kun se tuli ensimmäisen kerran telkkarista, mutta satuimme television ääreen kun uusinnat pyörähtivät käyntiin syyskuussa, ja se oli menoa saman tien.

Minusta on ihanaa, että Markku Pölönen on onnistunut taltioimaan tv-sarjaksi sen lapsuuteni pohjois-karjalaisen koskaan loppumattoman kesän. Onhan Karjalan kunnailla vähän makea ja hitusen idealistinen, mutta niin lapsuuden päättymättömät kesät saavat ollakin. Eikä Miikkulan kyläkään ole tyystin huolta vailla, mutta jotenkin ne huolet on kuvattu sellaisen lempeän "kyllä tämäkin tästä vielä parhain päin selviää" -asenteen läpi. Sitä paitsi telkkarisarja, jonka juhannusjaksossa soitetaan meidän häävalssia, ei voi olla huono telkkarisarja.

Ehkei sittenkään Mikkeliin. Ehkä Miikkulaan?

---------

Tänään soi ylipäänsä kaikki Vesa Mäkisen säveltämä haikea haitarimusiikki. Myös se häävalssi.

Galna dagar

2009-10-08T11:52:00.004+03:00

Luen nykyään useampaakin muotiblogia, ehkä siksi että entiset suosikkiblogini päivittyvät kovin harvakseltaan. (Kokekaa pisto sydämissänne, kanaljat.)

Muotiblogit ovat hassua luettavaa. Kerron niistä joskus vaikka lisää, nyt aasinsiltana vain totean, että niissä on käsitelty viime päivinä ainoastaan erään nimeltämainitsemattoman tavarataloketjun alennuskampanjaa. Kampanjaa, jota kaikki tuntuvat vihaavan, mutta joka silti on noussut maamme suurissa ja suurehkoissa kaupungeissa instituution asemaan.

Perheemme vietti eilen ihan vaan vähän hullua päivää, joka ei varsinaisesti ollut hullu lainkaan, pikemminkin vähän hassu, eikä mitenkään liittynyt tavarataloihin: Kävimme hakemassa Anni Ammattilapsen Haagan-asuntoon jääneen olohuoneen pöydän takaisin kotiin. Kuljetus tapahtui raitiotievaunulla. Pöytä mahtui sopivasti matlalalattiaratikan lastenvaunukohdalle ja pöydän päälle kutsuin istumaan kaksi töölöläisrouvaa, jotka tulivat Manskulta kyytiin. Toinen uskalsi, kun vakuuttelin että pöytämme on peräisin ajalta, jolloin puusepät olivat vielä voimansa tunnossa. Toinenkin kehui kauniiksi, mutta istui silti ratikan penkille. Sitten köröteltiin Kirurgille asti, täti pöydällä istuen, me Pikku-Huopiksen K-marketista ostettua alennuspatonkia murentaen. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Merkitään pöytäkirjaan: Ratikka on mainio, ekologis-taloudellnen väline myös muuttokuljetuksiin. Ja siis ratikka, ei bussi: Nasu nimittäin muisteli saaneensa kerran haukut linja-autonkuljettajalta, jonka kyytiin änkesi sähköpianon kera.

---------

Tänään soi Anni Ammattilapsen talonsa pihalla mandoliinilla esittämä Oi Emma, Emma. Rok.

Fiksu ja rauhallinen ihminen

2009-10-04T20:15:00.004+03:00

Olimme torstaina metsästämässä kasvisruokareseptejä Kolmen Sepän patsaalla, koska silloin vietettiin maailman kasvisruokapäivää ja monet tofusta ja soijarouheesta innostuneet järjestöt lobbasivat sen kunniaksi asiaansa lauantaimakkaraa vailla huonoa omaatuntoa mussuttavalle enemmistölle.

Irtauduimme tofukojuista ja lähdimme Aleksia pitkin lompsmaan kohti kotia, jossa odotti paistamista vasavauvan sisäfile - maailman kasvisruokapäivä unohtui särvintä pakastimesta sulamaan kaivelleelta perheemme kokkiosastolta. Sitten pahaa-aavistamattomiin kurkkuihimme työnnettiin mikrofoni ja Yleisradion toimittaja kysyi kameran edessä, mitä mieltä olet tästä miehestä. Miehen kuva oli potretissa, jota toimittaja piteli. Mies oli pääministerimme Matti Vanhanen.

Lukaisin taannoin yhdessä illassa Jari Tervon kertakäyttökirjallisen satiirin Koljatti, jossa mainittu Matti on pääosassa. Viime aikojen uutisointi on saanut Tervon Lahnasen näyttäytymään vielä kahjommassa valossa kuin käsittääkseni kirjaa kirjoittaessa. Siksi olin pakotettu vastaamaan, että Suomen valtaeliitin nokkamies herättää mielessäni pelkkää naurettavuuden sekaista sääliä. Puoliso komppasi vieressä.

Lopulta telkkariin päätyi pätkä, jossa kommentoin Vanhasen eroamista osapuilleen niin, ettei koko kohussa mielestäni ole lainkaan kyse Matti Vanhasen asemasta, henkilöstä tai lautakasasta, mutta joku voisi silti pitää hänelle luennon aiheesta poliittinen vastuu. Olimme edellisiltana kotona keskustelleet vaalirahasotkusta ja puoliso oli tämän termin lanseerannut pääministerimme yhteydessä, Vanhas-Matti itse kun ei sitä tunnu omaan yhteyteensä ymmärtävän liittää.

Tämä varsinaisesti Panun ilmoille heittämä idea päätyi televisiosta Hesarin Ville Blåfieldin kolumniin, jossa todettiin näin: "Kun häly käy liian suureksi, on onni, jos jostain löytyy fiksu, rauhallinen ihminen, joka selkeästi artikuloiden muistuttaa, mistä kaikessa alun perin oli kyse." Blåfield siteerasi katugallupia, kertoi tuon poliittinen vastuu -kohdan sisällön ja päätti kappaleen toteamalla: "Jiin kommentti oli A-talkin fiksuin puheenvuoro."

Kyllä nyt kelpaa. Seuraavaksi aion pyrkiä pääministerin erityisavustajaksi. Olen myös tyytyväinen sukunimenvaihdokseeni - Laura Jiinä saa selkeästi enemmän medianäkyvyyttä ja arvostusta kuin Laura Hoona.

---------

Tänään soi Hetskun ja Mikkomikon hääbileseuralais-aviomiehen asuvalinnasta johtuva Agit Propin Che Guevara. Niin läsnä olet kuin ennenkin, Comandante Che Guevaran kuvalla varustettu katu-uskottavasti matkan varrella hapertunut punainen teepaita.

When tears are in your eyes, I'll dry them all

2009-09-30T14:27:00.003+03:00

Kiitos, murut.

Siis kaikki te, jotka FB-statuksista ja blogijutuista huolestuneina olette tänään kysyneet, että onhan kaikki ookoo.

On kaikki. Ja vaikka ei olisikaan ollut, niin nyt ainakin on, kun olette olemassa. Pus.

---------

Tänään soi kaikkien aikojen ystävyysbiisi, Simonin ja Garfunkelin Bridge over troubled water. Kaikkien aikojen asiat ovat kaikkien aikojen asioita yleensä juuri siksi, ettei niihin ole mitään lisättävää.

Ihan pihalla, sisäinen näkökulma

2009-09-29T21:50:00.002+03:00

Haluaisin kuulua ihmislajiin, joka pysyy paikallaan sekä fyysisesti että henkisesti, hakee jännityksensä katsomalla televisiosta muiden ihmisten fiktiivisiä elämiä eikä kuuntele tarpeettomasti Perstuntumaansa. Tämä viheliäinen Perstuntuma kun noudattaa edelleen sen kaltaista aikataulua, että puolitoista vuotta yhtä ja samaa on aina tarpeeksi, ja kun tuntumalla aletaan raahata persusta ja siihen kiinnittyviä muita ruumiinosia paikasta toiseen, seuraa väistämättä...no, vaikka mitä. Mutta ainakin uupumus jo ennen kuin mitään raahausta on edes alkanut fyysisesti tapahtua.

En ole eronnut enkä edes eroamassa. Työpaikka, asunto, kaupunki ja suhtautuminen ihmisen biologiaan ja luovaan työhön vain agendalla tänään. Samalla kertaa.

Pari pikku juttua.

"Semmonen se meijän Laura on", tekstiviestitti täti, ja oli harmittavan oikeassa.

---------

Tänään soi Samuli Putron Hoidetaan kämppä Berliinistä. Elämässä pitää olla käännekohta.

Ihan pihalla

2009-09-27T20:51:00.002+03:00

Toimin itse omien häideni floristina. Sulhanen oli hyvänä apuna, hänestä tuli mainio puolukanvarpujenkeräämiskuva häiden aattoiltana hämärtyvässä metsikössä. Avohoitopotilaaksi luulisi jos ei paremmin tietäisi.

Keräilin floristin toimissani tykötarpeita äitin piha-asioita sisälleen kätkevästä puulaatikosta ja katso, huomasin että sinne on joskus aikojen saatossa säilötty myös valtaosa omista ruukuistani, purkeistani ja purnukoistani. Tarkkaan ottaen silloin, kun muutin Pietarinkadulta tornikamariin. Siitä alkoi tähän päivään asti jatkunut parvekkeeton elämä, mutta toiveikkaasti viime viikolla kääntelin sitäkin Petroskoista muuttokuorman mukana roudaamani pesusoikkoa, jossa on jokaisella parvekkeellani kasvanut lobeliaa ja orvokkeja, ja mietin että kunpa joskus pian taas.

Olen viikonloppuna maannut pääsääntöisesti sohvalla ja lukenut mainiota kirjaa nimeltä Puutarhanhoitoa poropeukaloille, joka on muuten sivumennen sanoen sikahyvä opus. Puutarhakirjojen lukeminen poikkeaa siinä mielessä keittokirjojen lukemisesta, että keittokirjojen anti on jäänyt minulta aina ja varsinkin nykyoloissa varsin teoreettiselle tasolle, kun taas parvekepuutarhuroinnissa olen objektiivisesti arvioiden menestynyt. Olen muun muassa kasvattanut kerran yhden viikkiläisen parvekkeen täyteen yksivuotista humalaa, ja se oli iso parveke. (Toim. huom. Edellinen virke sisältää itseironiaa. Mikään ei ole helpompaa kuin humalan kasvatus. Se kasvaa itsestään 25 cm päivässä, ja pienellä avustuksella puoli metriä.)

Halusin vähän aikaa sitten omakotitalon. Nyt olen niin rakastunut 1870-lukulaiseen rivitaloon, että haluaisinkin sen. Mutta siinä ei ole isoa pihaa, mihin saisi kukkapenkin ja kasvimaan. Onneksi apuun rientää 4H-yhdistys ja neljäntoista euron vuosivuokran hintaiset aarimaat. Aarille voisi tehdä oikeaoppisen neliosaisen kiertoviljelyjärjestelmän ja kasvattaa siellä vihanneksia, juureksia ja kukkia. Luultavasti palsta-aarilla tutustuisi paikallisiin venäläisiin, ja Nasulta voisi syksyllä vuokrata hillokellaritilaa käypään hintaan.

Nyt pitäisi vain jollain konstilla päästä sinne Mikkeliin.

Puoliso totesi äsken puhelimessa, että olisi pitänyt ryhtyä jo tänä kesänä sissiviljelijäksi. Meillä olisi ollut ihan joutava erään nimeltämainitsemattoman järjestön takapiha siihen tarkoitukseen.
Päätin juuri, että jos minulla ensi kesänä ei ole neljäntoista euron mikkeliläistä 4H-aaria, vapaamuurarit saavat kokoustauoillaan vilkuilla herra ja rouva J:n retiisipenkkiä.

---------

Tänään soi Zen Cafén Tuhannen kilometrin päässä. Vaikka ei nyt ihan tuhannen. Mutta ei se kilometrimäärä itse asiaan vaikuta. Eikä tuliaiseksi luvatut hirven kivekset.

Minen kestä

2009-09-25T18:21:00.003+03:00

Tässä ei ole mitään järkeä.

Saimme häälahjaksi summan X rahaa. Osa summasta oli sileinä seteleinä, yksi osa lahjasekkinä. Kanniskelin viikonlopun ja alkuviikon arvokirjekuorta käsinyssäkässäni, jota ei voi laukuksi kutsua, mutta kun havaitsin hävittäneeni jo kolmannen muistitikun kalenterivuoden aikana, totesimme ykskantaan että fyrkat on parempi säilöä pankin uumeniin.

Sitten käytiin keskustelu, jota en tässä vaivaudu yksityiskohtaisesti toistamaan, mutta se kulki niin kuin yleensä kaikki asioiden valintaa sisältävät keskustelumme: Ensin minä olen sitä mieltä, että minun pankkini Puolukka on paras ja tili kannattaa avata sinne. Hippi on sitä mieltä, että hänen pankkinsa Variksenmarja on parempi, avataan mieluummin sinne. (Sitten kuullaan "Variksenmarja on vakavarainen" -lausetta kyllästymiseen asti.) Päätetään lopulta avata tili pankki Mustaherukkaan, kompromissinomaisesti. H-hetken tullen minä alan selostaa, että voidaan ihan hyvin kyllä avata tili Variksenmarjapankkiin jos haluat, ja hippi vastaa sanomalla että ihan mainiosti hänelle käy Puolukkapankkikin. Nääs-nääs-nääs.

Lopputulos: angstia ja päättämättömyyttä.

No, marssimme lopulta sinne Variksenmarjaan, koska minä intän meistä intensiivisemmin ja olin lisäksi väsynyt ja nälkäinen eli kärttyisä jo valmiiksi. Pankit noin yleensä, alalajiin katsomatta, keräävät nykyisin ihmisiltä suunnattomia palvelumaksuja siitä, että ovat auki silloin, kun työssäkäyvät käyvät työssä, eli eivät palvele silloin, kun olisi aika palveluksia vastaanottaa. Niin Variksenmarjakin.

Astuimme sisään klo 16.20. Ensin ei tapahtunut mitään, sitten kimppuumme iski Asiakaspalvelutoimihenkilö. Hän kysyi, mitä asiaa. Sanoin, että mentiin naikkariin ja nyt haluttaisiin avata tili. Onko sinulla ollut tiliä Variksenmarjassa, kysyi hän. Kuultuaan kieltävän vastauksen hankkeemme tyrmättiin oitis, koska sulkemisaikaan oli liian vähän aikaa. Eikä minulla, totta puhuen, olisi ollut vielä yhtään uutta henkilöllisyyttäni todistavaa dokumenttiakaan mukanani, joten siihen se yhteisen tilin avaus olisi viimeistään torpannut.

Pikapäätöksenä ilmoitimme halumme tallettaa rahat hipin jo olemassa olevalle tilille, pois nyssykkään taltioidusta kirjekuoresta kuleksimasta. Silloin taivas repesi, tai ainakin se suikale, joka piteli hermojani kasassa. Asiakaspalvelutoimihenkilö nimittäin lausui ääneen seuraavan kuolemattoman lauseen:

"Mutta kun me ei käsitellä täällä ollenkaan käteistä rahaa."

MitVit? Pankki, joka ei käsittele käteistä rahaa? Teki mieli kysyä, että MITÄ te sitten teette, mutta pureskelin kieltäni enkä sanonut mitään. Asiakaspalvelutoimihenkilö sen sijaan sanoi, että rautatieasemalla on konttori, joka ottaa vastaan sellaisiakin reliikkejä kuin euromääräiset setelit. Hän tarjoutui ojentamaan meille jonotusnumeron, jotta olisimme voineet tallettaa lahjasekin hipin tilille siellä, missä sillä hetkellä olimme, mutta jotenkin tuntui järjenvastaiselta jonottaa ensin yhdelle tiskille ja sitten 150 metrin päässä sijaitsevalle toiselle tiskille, joten hinauduimme niine hyvinemme kohti steissiä.

Sinne saavuttuamme tiskin takana istuva täti sanoi meille, että olemme juuri ratkaisevan minuutin myöhässä, setelien talletus onnistuu kyllä mutta lahjasekkien talletusaika umpeutui juuri tämän päivän osalta. Haluatteko tulla huomenna uudestaan?

Silloin en enää edes purrut kieltäni. Olin täysin mykistynyt muutenkin.

Jossain on ihan takuulla joku, joka on suunnitellut tämän palvelukonseptin. Hän on luultavasti miettinyt tehokkuutta ja kustannuksia, erilaisia ratkaisuja eri segmenteille ja pohtinut myös sitä, miten asiakkaat saisi keskittämään asiointia juuri Variksenmarjapankkiin.

Konseptia miettiessä olisi ehkä kannattanut valmistaa myös pari konttorin ulko-oveen kiinnitettävää suurta varoituskylttiä. Toisessa voisi lukea vaikkapa "Tämä on pankki, jossa ei vastaanoteta rahaa." Toiseen voisi kirjoittaa, että "Olemme auki myöhäisiltaan, mutta jos haluat palvelua, tule aamulla uudestaan."

Olen liian vanha elämään tässä järjettömässä maailmassa. Haluan Mikkeliin, jossa kaikki olisi varmasti yksinkertaisempaa, ainakin jos asuisi 1870-luvulla rakennetussa maailman ihanimmassa talossa.

---------

Tänään soi Janne Laurilan debyyttialbumi Kultaisia pisteitä. Ja samalla täällä vanha, vanha ihminen muistelee nuoruuttaan ja erästä syntymäpäivämatkaa Pietarin kaupunkiin.

Voisiko joku kertoa minulle kuka olen?

2009-09-24T21:01:00.003+03:00

Olen juuri askaroinut pitkän tovin Bloggerin parissa ja yrityksen ja erehdyksen kautta saanut käyttäjätunnukseksi muutettua uuden sähköpostiosoitteeni. Toimenpide edellytti sitä, että kutsuin itse itseni oman blogini kirjoittajaksi, annoin kaksoisitselleni administraattorioikeudet ja sitten äidinmurhatyyliin deletoin alkuperäisen itseni pois blogini kirjoittajakokoonpanosta.

Kukaan ei kertonut, että sukunimen vaihtaminen aiheuttaa näin monimutkaisia identiteettikikkailuja. Ei ihme, että näen öisin painajaisia, joissa työhuoneeni oveen on kiinnitetty Sucksdorff-nimilappu eikä kukaan suostu ottamaan sitä siitä pois vaikka yritän tehdä vaihtokauppoja sekä uudella että vanhalla sukunimellä.

Toim. huom. Muuan Sucksdorff asui ennen alakerrassani ja kuljin hissittömässä talossa melko usein, käytännössä päivittäin, hänen ulko-ovensa ohi. Sukunimi vetosi pimeään huumorintajuuni ja sai aikaan jokapäiväistä hihitystä. Sucksdorff-parka, onneksi painajaiseni kostavat nyt hänen puolestaan.

---------

Tänään soi itseoikeutetusti Ismo Alangon Mitä se mulle kuuluu mitä mä teen.

Lemmenpurren saapumisesta sormusten satamaan

2009-09-22T17:42:00.003+03:00

Hetskua lainaten: menin naimisiin, ja sinne oli yllättävän helppo mennä.

Häät olivat tietenkin katastrofi. Kaikki meni pieleen: sulhasen sikaflunssa oli H-hetkellä edennyt räänkirnuamisvaiheeseen, morsiolla oli kurkku kipeä ja nokka tukossa. Edellisenä iltana iski paniikki, ja seremonian alkuun yltiöoptimistisesti kirjoitettu ohjelmanumero nimeltä Samuli Putron Mitäpä jos -biisi hääparin laulamana possupelimannin haitarisäestyksen ja stunt-laulun kera päätettiin heivata myöhemmin esitettäväksi. Pihlajanmarjoista olikin jo puhetta ja kaupungin ruusupuskista varastetut kiulukat pudottelivat valkoiselle liinalle matoja, joita Nasu-possu joutui luonteensa vastaisesti keräämään liinalta pois. Yön pimeinä tunteina väkerretty Ifolorin valokuvakirja ei saapunut ajoissa tuotannossa ilmenneen poikkeuksellisen virheen vuoksi ja zakuska-lautaselta puuttui hirvimakkara. Pelimanni oli kännissä, kaksi treenattua biisiä unohtui esittää kokonaan, häävalssin aikana tuli epäesteettinen hiki ja juhlien ainut lapsi ei istunut viittä tuntia sievästi paikallaan kiharat ojossa vaan haahuili ympäriinsä ja huusi kovaäänisesti mmmmummmmmoa morsiamen äidin puheen aikana.

Ja sen kun piti olla elämämme täydellisin päivä!

No, itse asiassa ja vakavasti puhuen kävi vähän vahingossa niin, että vaikka ei yhtään yritetty, hääpäivästä tuli ihana ja ikimuistoinen. Sulhanen kirnusi ja morsian niisti, mutta ei häiriöksi asti. Seremonia oli lyhyt ja ytimekäs ja mummoja itkettävä. Mitäpä jos kuulosti hyvälle juuri siinä kohtaa missä se lopulta esitettiin, ja johti siihen, että Trio Peräkamari on nyt tilattu esiintymään pikkuveljen joskus koittaviin häihin. Matoja tai ei, kaupungin ruusupuskista varastetut kiulukat näyttivät kauniilta sinkkiämpäreissä eikä se pelimannikaan oikeasti kännissä ollut. Haahuileva lapsi herätti hilpeyttä ja hänen viihdyttämisekseen kajautettiin häiden ensimmäisenä ohjelmanumerona koko juhlaväen voimin ja haitarin säestyksellä Piippolan vaarilla oli talo. Ehkä vähän epätraditionaalista, mutta pieni kunniavieras ainakin viihtyi.

Juhlat olivat omannäköiset, miljöö kaunis, paikalla sopiva määrä perhettä ja sukua. Paljon laulua ja sopivasti hyvää ruokaa ja juomaa. Ja aika monta ajatusta siitä, että naimisiinmenon kaltaisia asioita kannattaa toteuttaa juuri niin kuin itsestä parhaalle tuntuu, viitata kintaalla niille perinteille jotka eivät istu omaan ideologiaan ja napsia mukaan ne, jotka hyviltä vaikuttavat.

Luulen, että sama resepti pätee myös häiden jälkeiseen elämään.

---------

Tänään soi Eppu Normaalin kappale, jossa kerrotaan influenssapotilaalle hyödyllistä tietoa siitä, mihin sauna, terva & viina -kolmion terva-ainesosaa voi käyttää.

Laura ja Panu 19.9.2009 klo 16.00 Imatran Valtionhotellissa lähimpien läsnäollessa

2009-09-19T16:00:00.004+03:00

Juhlaan, onneen, unten tuudittamaan
ehti kerran kohtalo valssin pyörteisiin
meidät saattelemaan.

Myrskyyn, viimaan, tuuleen loputtomaan
tahtoi meidät kaksi näin vierekkäin
tietä pitkää kulkemaan.

Ei ihminen paljon ole ilman rakkauttaan.
Ihmissydän tarvitsee toisen sydämen
sykkimään hiljaa itseänsä vasten.

Päivät vierii, vuodet kiitävät pois.
Kunpa surua enemmän
iloa, onnea matkallamme ois.

Kunpa surua enemmän
iloa, onnea matkallamme ois!

---------

Tänään soi Unelman häävalssi - Teema Markku Pölösen elokuvasta Kivenpyörittäjän kylä
Säv. Vesa Mäkinen, san. Heikki Salo, toteutus tänään: Nasu ja haitari.

TJ 2

2009-09-17T13:53:00.003+03:00

Väliaikatietoja hääjärjestelyistä:

- Trendikäs morsian pukeutuu vuoden 2009 syyshäissä violetteihin sukkahousuihin ja sikainfluenssaan.

- Onneksi ei valittu häille pihlajanmarjateemaa: Ruokapöydän koristeeksi aiotut pihlajanmarjat äitin pihapuusta ovat kuulemma päätyneet pikkulintujen ravinnoksi. Hääteemattomuus mahdollistaa kuitenkin jouston ja äkkikäännökset, joten pihlajanmarjat voinee korvata puolukoilla tai ruusun kiulukoilla.

- Sulhanen on piilottanut morsiamen huomenlahjan niin nerokkaaseen paikkaan, ettei löydä sitä itsekään.

- Rakkaus kukoistaa. Muulla ei liene mitään väliä.

---------

Tänään soi valikoitu otos lauluvihkosesta nimeltä Hääjatkojen Haitarikaraoke.

Interaktiivisen demokratian varjopuolia

2009-09-14T20:52:00.000+03:00

Blogissani oli taannoin mahdollisuus äänestää keväästä asti mielessä olleen pulman puolesta tai sitä vastaan. Kysymys oli siis sukunimestäni ensi lauantain jälkeen.

Blogini lukijat kannattivat selvin numeroin modernia lähestymistapaa: 2000-luvulla nainen pitäköön oman nimensä avioon astuessaan. Pidin erityisesti sen lukijan kommentista, joka kuitenkin muistutti että miehen - nimitäin isän - nimi se säilyttämisen arvoinen oma nimikin yleensä on. Pikkusysterin perhe taitaa olla ainoa tuttavapiirissäni, jossa äiti ja lapset ovat samalla sukunimellä varustettua ja isällä on eri nimi. Mutta pikkusysterin perheellä nyt on muutenkin kadehdittava tapa tehdä elämässä omannäköisiä ratkaisuja niiden kaikkein yleisimpien ja tavanomaisimpien kaavojen sijasta.

2000-lukulainen lähestymistapa on hyvä. 33-vuotiaan identiteetti on jo aika luutunut myös sellaisten epäolennaisten pikku yksityiskohtien osalta, mitä sukunimi edustaa. Oman nimen pitäminen on myös kannanotto kaikkea sitä naisen sortamisen historiaa vastaan, mikä painolastinamme edelleen hartioita lytistää - en kukaan enää avioituessaan siirry miehen omaisuudeksi edes näennäisesti. Ja kuka niitä kaikkia passeja ja ajokortteja ja sähköpostiosoitteita ja käynti- ja pankki- ja plussa- ja bonuskorttejakaan jaksaa ruveta vaihtamaan.

Minulla on tapana elämässä tehdä suuria ja pieniäkin päätöksiä fiilispohjaisesti. Silloin ei vältämättä tule noudattaneeksi hyviä lähestymistapoja, mutta ainakin niiden päätösten kanssa on varsin helppo tulla toimeen usein jopa silloin, kun päätöksenteon hetkestä on jo aikaa vierinyt. Ja siksi blogiraadin, emansipaation ja ennen muuta käytännön järkisyiden vastaisesti vietän nyt viimeistä viikkoani tällä nykyisellä nimellä varustettuna.

Ensi viikolla vaihdan niitä halvatun kortteja ja yritän tottua uuteen nimeeni. Lohduttaudun sillä, että Levoton Tuhkimo -biisistä väännetty lempinimi saapuu pian minunkin ulottuvilleni.

---------

Tänään soi CMX telkkarissa. Onpa hyvvee.

Melkein unohtui...

2009-09-13T23:13:00.003+03:00

...kirjoittaa blogiteksti vain Tänään soi -osuuden vuoksi.

Tekstiosuutena voisi kertoa vaikka sen, että tämän päiväisen sähköpostikirjeenvaihdon perusteella tulossa on Trio Peräkamarin keikka eikä suinkaan mikään hääjuhlallisuus. "Joo, ja tanssi-improvisaatiota, pantomiimia ynnä muuta performanssia mukaan."

Ehdottomasti juuri niin. Kuusi aamua showtimeen.

---------

Tänään soi Essi Wuorelan iki-ihastuttava Naimisiin. Dididididiudiu. Viikon päästä launataina.

EDIT: Spotifystä löytyy myös tekno-remix yllä olevasta Suomi-iskelmän legendasta. Dididididiudiu-osa on siinä korvattu Tytytytytytytyyy-osalla.

Kirjoitan teille kotimaastani

2009-09-12T22:31:00.007+03:00

Ranskalaisen Henri Michaux on kirjoittanut kiitetyn proosarunon otsikolla Kirjoitan teille kaukaisesta maasta.

Minä kirjoitin äsken, käskystä, elämäni ensimmäisen proosarunon otsikolla Kirjoitan teille kotimaastani. Blogger ei osaa asetella sitä oikein, mutta tässä se kuitenkin on, vasen suora -asettelulla.

kun viimeisen kerran palasin
en enää tuntenut palaavani kylmäsäilytystilaan
katsoin Helsinki-Vantaalla pään päällä kaartuvaa omaa taivasta
autot eivät olleet isoja ja mustia vaan pieniä ja värikkäitä

Meni tovi
sitten huomasin ratkaisevan epäkohdan

Rakkautta toteutetaan tääällä
pukemalla sulhanen kaksitoistaosaiseen lainasakettiin
maalaamalla morsiamen muovisiin kynsiin pieniä kukkasia
pienenpieniä muovikukkasia

Ja sulhanen muuttuu harmaaksi ja hajoaa
lainasakettinsa sisällä
kaoliniittisaveksi ja liiduksi, marmoripölyksi, kipsiksi, titaanioksidiksi
eikä pala enää kirkkaalla liekillä
vaan muuttuu tuhkaksi
tuhkaa enemmän kuin palaa

Morsian raahaa sormissaan muovikynsien pieniä kukkasia
jotka ovat niin raskaat kantaa että morsiamen kädet
venyvät ja vanuvat ja viruvat
kunnes yltävät maahan saakka
kietoutuvat jalkoihin, saavat morsiamen kompastumaan
ja pienet muovikukkaset alkavat lisääntyä ja lopulta
peittävät morsiamen alleen
eikä häntä enää näe
kukaan ei enää kirjoita hänestä uutta säkeistöä

Täällä me kaikki olemme lukutaitoisia
ja jokainen lapsistammekin on
Ne oppivat asioita niin että PISA-tutkimuksen asteikko loppuu kesken
ylistävästä laidasta

Mutta kukaan ei ole kirjannut opetussuunnitelmaan
että rakkautta ei voi toteuttaa
rakkauteen on sisäänrakennettuna se että
rakkaus toteutuu itse
rakkaus toteutuu omavaltaisesti

rakkaus toteutuu
vain
silloin
kun
sitä
itseään
sattuu
huvittamaan

---------

Tänään inspiraation lähteenä soi CMX:n Talvikuningas-teos. Kiitos siitä.

Jälleennäkemisiä

2009-09-12T19:46:00.004+03:00

Tapasin tänään entiset kollegat Moskovasta. Ruotsalaisen, joka on nyt postilla Helsingissä ja belgialaisen, joka on juuri muuttanut Tallinnaan. Oli melko tyrmäävää nähdä nämä leidit muina naisina istumassa Espalla Kämpin terassilla, kun edellisen kerran oli hyvästellyt ne Moskovassa Vanhalla Arbatilla.

Merkittäköön pöytäkirjaan, että jos englantia ei käytä noin vuoteen, sitä on aika mielenkiintoista ryhtyä yks kaks taas suoltamaan.

Tapaaminen nosti esille paljon kaikuja entisestä elämästä. Se oli hyvää elämää, paikoitellen sekin. Ainakin tutustui mielenkiintoisin ihmisiin. Jollakin tavalla juurettoman kulkurin valinta olisi saattanut jäädä kummittelemaan mieleen, ellei entisten kollegojen, nykyistenkin kulkureiden, juttuja kuunnellessa olo olisi ollut yksinomaan helpottunut. Minun ei tarvitse, minä voin jäädä paikalleni.

Tai muuttaa Mikkeliin ja juurtua sinne.

---------

Tänään soi uusi tuttavuus Lenka ja biisi The Show, joka osoittautuikin vanhaksi tuttavuudeksi. Musiikin taustalukemisena taidokasta kuvausta rappioalkoholismista eli Malcolm Lowryn Tulivuoren juurella.

Eskaloituva kotitalousdilemma

2009-09-11T08:53:00.003+03:00

Meillä on ollut tällä viikolla neljä henkeä ja kaksi koneellista kolmatta päivää sitkeästi märkänä pysyttelevää pyykkiä 28 neliössä.

Siinä ei ole yhtään henkeä mutta tasan kaksi koneellista märkää pyykkiä liikaa.

Ilmeisesti ilman kosteusaste on näin syksyllä jotenkin ylitsepääsemätön vanhalle ja luvalla sanoen parhaat päivänsä nähneelle vuokraemännän pesukoneelle. Aiemmassa postauksessa mainittu huushollin lämpövarastointi jatkuu vuodenajasta huolimatta edelleen, joten melko trooppisissa oloissa on elelety.

Ahdinkoon on tullut jos jonkinlaista lohdutusta ja ratkaisuehdotusta. Eräs kertoi, että voisin kutsua kotona meneillään olevaa tukalaa tilannetta ilmastonmuutosta käsitteleväksi osallistavaksi installaatioperformanssiksi nimeltä "Suomi 2059". Toinen tarjosi uudenkarheaa mutta nykyisen sijaintinsa huomioiden väärästä ilmansuunnasta täytettävää pesukonetta, jossa on teholinko. Ja kolmas muistutti, että Mikkelissä on pihalla narut!

Mikkeli, tuo kaukana siintävä maanpäällinen paratiisi. Kotoisa savo-karjalainen sielunmaisema. Viehättäviä puutaloja. Pienen kaupungin edut - polkupyörällä jokapaikkaan, myös lavatansseihin. Lyhyt matka mökille, äiti ja anoppi ja muut heihin liitettävät perhehenkilöt myös siedettävän ajomatkan päässä. Nasu naapurissa. Naisvoimistelijoiden jumppaa. Ja puoliso, josta Mikkeli kirvoittaa ehtymättömän varaston aina yhtä säkenöiviä ja mielenkiintoisia inttijuttuja.

Nojoo. Viimeinen ei kyllä pidä paikkaansa, mutta joku pitkä lause siihen piti rakentaa, vaikka sitten totuudenvastaisesti. Tällaista se on, kun "korkeatasoinen puoliammattilainen" kirjoittaa.

Mikkelissä olisi unelmien keltainen talo, jonka pihassa voisi kuivattaa pyykkiä. Sinne voisi hankkia myös uuden tuttavuuteni, ilmalämpöpumpun, joka jollain ihmeen konstilla onnistuu ujuttautumaan tällä hetkellä kaikkiin huushollissamme käytyihin keskusteluihin. Ennen tätä kesää en edes tiennyt, mikä moinen on. "Jääkaappi väärinpäin", selitti puoliso. Ilmalämpöpumpulla voisi viilentää unelmien keltaisen talon niin, etteivät vieraat kohtaisi akuuttia lämpöhalvausta joka kerta ovesta sisään astuessaan.

Mikkeli, onnenmaa. Kuinka sinut saavuttaisimme?

---------

Tänään soi keskiviikkona Savoy-teatterissa konsertoinut The Ukulele Orchestra of Great Britain. Erittäin mainio bändi, jonka ironinen ote varsinkin populäärimusiikin loputtomaan samojen sointujen kierrätykseen osui ja upposi allekirjoittaneeseen kuulijaan. Lisää aiheesta viikon ajan kuultavissa täällä.

Kohtauksia eräästä avioliittopyrkimyksestä

2009-09-08T16:27:00.002+03:00

Prologi: Pidän itseäni melko järkevänä, suorastaan nokkelanakin yksilönä. Minulla ei tietääkseni ole vaikeuksia ymmärtää kuulemaani eikä näkemääni. Ja silti:

Tapahtui noin kaksi kuukautta ennen häitä:

Morsian: Hei siun pitää sitte käydä parturissa viikko-pari ennen niitä häitä että ehtii tukka silleen sopivasti kasvaa.

Sulhanen: Joo.

Tapahtui noin kaksi viikkoa ennen häitä:

Morsian: Kato, oot käyny parturissa!

Sulhanen: Joo, minä kävin. Kim (toim. huom. naapurissa toimiva vietnamilaislähtöinen parturi, josta on nopeasti muodostunut sulhasen luottohenkilö) sano että minä tein just oikein, että 1-2 viikkoa ennen juhlia pitääkin käydä parturissa ni tukka on parhaimmillaan h-hetkellä.

Morsian: Joo.

Tapahtui tätä keskustelua seuraavana päivänä:

Morsian, sisäisenä monologina: Ei helvetti, ne häät on jo ens viikolla!

Morsian, soittaessaan Hanna-parturin numeroon, edelleen sisäisenä monologina: Vastaavastaavastaavastaavastaa…

Hanna-parturi: Moi, mitä eukko?

Morsian: Kuule nyt on hätä! Olis ihan PAKKO saada tää koko kesän kasvanu harakanpesä kuosiin tän viikon aikana, mahdollisimman pian! Ne häät on jo ens viikolla!

Hanna-parturi: No apua-apua...eiku hetkinen, pääsetkö tänään? Yhdeltä olis aikaa, kun siitä peru just toinen asiakas?

Morsian: Joo!

Epilogi: Olen eilen opiskellut ensimmäistä kertaa elämässäni draaman kirjoittamista. Jotenkin tuntuu siltä, että lievästi voimaperäisempi nykyhetkeen orientoituminen vähentäisi draaman aineksia omassa elämässä huomattavasti.

Mutta olisiko silloin mitään, mistä kirjoittaa?

---------

Tänään soi Bonnie Prince Billyn Love comes to me. Rauhoittaa ihmistä, kuten Pietarin paras musavinkkaaja lupasikin.

Je vous écris d’un pays lointain

2009-09-08T07:46:00.001+03:00

Olen aloittanut kirjoittajakoulun.

Toistaiseksi se on tarkoittanut sitä, että olen löytänyt Cesar Vallejon ja hänen runonsa siitä, kuinka "uudet talot ovat kuolleempia kuin vanhat", harkinnut vakavasti paksujen mustasankaisten silmälasien hankkimista ja jollain käsittämättömällä tavalla ajautunut tilanteeseen, jossa minusta tuntuu mahdottomalta kirjoittaa yhtään mitään. Edes pientä blogitekstiä.

Mielenkiintoista. Jatkamme tutkimuksia kirjallisuuden absurdissa maailmassa.

---------

Tänään soi CMX:n Puuvertaus. Näkötorni haaveilijoille.

Tahtoo, haluaa

2009-09-04T16:54:00.006+03:00

Ostoslistalla tänään: Nakinmallinen koira.

Kuva www.howtodrawit.com

---------

Tänään soi Metsästäjä-lehdestä peurojen kutsuhuutoja opettelevan puolison mölinä. Peuroja ei näy. Toistaiseksi.

Panu's Diets

2009-09-03T18:37:00.002+03:00

Tänään olen pääsääntöisesti syönyt tillilihaa.

Siitä ei ole kuvaa, koska ainakin jokainen 80-luvulla suomalaista peruskoulua suorittanut tietää, miltä se näyttää.

Se näytti tänään aivan samalta. Mutta maistui ihan eriltä. Nam.

---------

Tänään soi päivän yllätyksen kunniaksi Sir Elwoodin Hiljaisten Värien kaunis Viimeinkin-valssi. Ei siitä juhannuksesta 2008 niin kovin kauaa ole...

Raikas pötsi, parempi mieli

2009-09-02T20:11:00.002+03:00

Kun tulin tänään töistä, pikkusysteri makasi sohvalla. Kauan se olikin poissa ja kohta taas lähtee, mutta kiva että juuri nyt täällä. Ja kyllähän tuolla asenteella kelpaa lähteä, kuten huhtikuussa 2007 kirjoitin:

Sanoin tänään takaisin Latviaan lähtenyttä pikkusysteriä saattaessani, että olisitko muka osannut joskus pienenä kuvitella, että päädytään pyörillä varustettuja lentolaukkuja perässämme veteleviksi maailmannaisiksi.

Pikkusisko totesi hilpeästi, että "Musta piti ainakin tulla Miss Suomi!"

Neidillä on kyllä ollut pienestä pitäen asenne kohdallaan. Hymyilytti koko illan.

Tällä kertaa tosin lentolaukussa on komposiittikypärä ja taktinen liivi keraamisella levyllä, jonka ominaisuuksia asiantuntija-hippi juuri systerille selostaa. Hui.

Mutta mietitään sitä joskus myöhemmin. Kuunnellaan nyt tarinoita siitä, miten Kööpenhaminassa jätesäkkihousut ovat kuuminta hottia, syödään hatsapuria, lobiota ja korianterisalaattia ja keskustellaan off road -autoilusta, lampaiden teurastuksesta ja stressaantuneista tanskalaissioista.

Maailma tuli kylään.

---------

Tänään soivat sulassa sovussa ja lounge-henkisesti Norah Jones ja Jamie Cullum.

Eskojen maailma

2009-09-01T22:57:00.005+03:00

Jukka Relander kirjoitti tänä aamuna Hesarissa mainiossa kolumnissaan feminismistä. Tuosta aatteiden syöjättärestä, joka on vain PMS-oireisten kitkerien ämmien ja puutteessa elävien vanhojenpiikojen vitsaus, koska maassamme vallitsee jo täydellinen tasa-arvo, jota femakot vaan eivät ole huomanneet ja jatkavat siksi turhaa vouhkaamistaan.

Relander kysyi, voiko mies olla feministi. Miksei voisi. Meilläkin asuu sellainen.

On feministimiehiä ja -naisiakin, on "kyllä mä niinku periaatteessa oon tasa-arvon kannalla" -miehiä ja saman ideologian jakavia naisia - ja sitten on tietysti Eskoja. Esko voi olla myös nainen.

Eskot uskovat siihen, että eri sukupuolille on joskus siinä puusta laskeutumisen vaiheilla määräytynyt joukko erilaisia ominaisuuksia, jotka eivät esiinny toisessa sukupuolessa kuin vinksahtaneissa poikkeustapauksissa. Ja koska asia on AINA ollut niin, tulee se jatkossa olemaankin. Mitään tekemistä tällä pyhällä totuudella ei ole sen asian kanssa, että ihmiskunta on läpikäynyt tuon ajanjakson jälkeen melkoisen pätkän evoluutiota, oppinut rakentamaan hybridiauton ja tekokynnet geelistä, suoriutunut muutamasta talouden rakennemuutoksesta ja päätynyt ainakin näillä leveysasteilla postmoderniin jälkiteolliseen hyvinvointivaltioon, jossa kaikki on kaikille mahdollista ja suurin ongelma se, mitä hotsittaisi valita.

Sellaisessa maailmassa on varmasti hyvä vitsi se, kun keski-ikäinen johtavassa asemassa oleva Esko vähän kärjistelee lausunnoissaan ihannenaisensa olomuotoa, ja tiukkapipot femakothan siitä vaan älähtävät.

Ja niin siinä kuin tässä minunkin maailmassani nuo samaiset Eskot keski-ikäisten sovinistimiesten hahmossa ovat niitä, joilla on valta. Jotka tekevät päätökset, luovat ilmapiiriä ja vetelevät linjoja yleiselle mielipiteelle. Joiden mielestä nainen on "tarkoitettu pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava".

Minusta ei ole mitään pahaa siinä, jos joku nainen kokee elämäntehtäväkseen miehen hyvänäpidon ja haluttavana olemisen. Minusta on niin ääliömäistä ja taantumuksellista sanoa ääneen, että naiset olisivat TARKOITETTUJA edellä mainittuihin toimiin, että jos näin ajattelisin, istuisin varmasti hiljaa nurkassa häpeämässä enkä laukoisi mielipiteitäni julki painetussa sanassa.

Minulle ei tulisi mieleenkään sanoa, että "mies on tarkoitettu kantamaan painavia esineitä ja käyttämään yksinkertaisia mekaanisia kojeita ja laitteita", koska minusta miehistä on niin kovin paljon muuhunkin. Siksi minä edellytän - en toivo, en pyydä enkä anele, vaan edellytän - samanlaista lähestymistapaa itseeni naisena.

Jostain syystä aika usein niin tapahtuukin - mutta ei ilman toisinaan tiukkasanaista ja kipakkaakin edellyttämistä. Se siitä, 2000-lukulaisesta tasa-arvo-onnelasta.

---------

Tänään soi CMX:n Täynnä naisia. Ja tänäkin päivänä "nainen kantaa ristiään pimeässä nauraen."

Sananen hääperinteestä

2009-08-31T20:19:00.003+03:00

Taas.

En yhtään ihmettele, että häistä tulee helposti suorittamista, jos instituution asemassa olevan naimiisiin.infon lempeä ohjeistus on tätä luokkaa:

Onko polttarit pakko järjestää?

Ei ole. Vaikka tapa on vanha ja yleinen, ei missään ole määrätty polttareita pakollisiksi. Jos sopivaa aikaa ei kertakaikkiaan löydy, ystäviä ei ole, heistä ei ole juhlijoiksi tai juhlakalu todellakin inhoaa aivan kaikkia juhlia tai yhdessäoloa, voi polttarit aivan huoletta jättää järjestämättä. Toisaalta näin hukataan ainutlaatuinen hetki mukavaan yhteiseen ja rentouttavaan yhdessäoloon.

Johtopäätös: Olen kalenterini täyteen survonut, pohjattoman yksinäinen ja yhtä aikaa masentavien juhlimiskyvyttömien tosikkoihmisten ympäröimä epäsosiaalinen luuseri, joka suhtautuu nuivasti elämään ja rakastaa villasukanharmaata arkea ynnä erakkoelämää. Tai sitten tuossa yllä yritetään taas viehättävästi rivien välissä syyllistämällä survoa aivan kaikkia naimisiinmenijöitä täysin yhteneväiseen muottiin.

Pitäkää tunkkinne, perkeleet.

Minä en halunnut polttareita. Siihen on monta syytä, joista Rosa Meriläinen on luetellut aika monta hyvää Hesarin taannoisessa kolumnissaan Sekapolttarit. Jotenkin samaistun enemmän Rosaan kuin edellisessä kappaleessa kuvattuun naimisiin.infon sosiaaliseen hylkiöön. Ystävät ja toveritkaan eivät ole elämälle kielteisiä. Mutta silti: ei polttareita, kiitos.

Sulhasella oli omansa lauantaina. Minusta oli hauskaa olla mukana juonimassa niitä, minusta tuntui hyvälle että hänen tärkeät ihmisensä näkivät järjestelyissä paljon vaivaa ja että niin moni halusi tulla pitkienkin matkojen ja lastenhoitovuorojen takaa mukaan. Minusta oli huojentavaa, että hän selvisi hengissä siitä kun hänet paiskattiin alas Puurtilan sillalta. Minusta on osittain koomista, osittain surkeaa, että hän ei tällä hetkellä pääse kävelemään syöksyiltyään reisilihaksensa pois pelistä värikuulasodassa. Ja minusta oli edellä mainittujen aktiviteettien aikana kivaa käydä hänen sisarensa kanssa ratsastamassa islanninhevosilla alkusyksyisessä metsässä.

Mutta parasta polttareissa oli se, että kokemus kasvatti perheensisäistä yhteisymmärrystä. Avasi silmät näkemään, että me pelaamme samaan maaliin. Muistutti siitä, miksi tässä ollaan. Sillä minä olen aivan samaa mieltä sulhasen kanssa, joka oli saunan lauteilla vastannut "miksi menet Laurakaisan kanssa naimisiin" -kysymykseen näin:

"Koska minä rakastan sitä kovasti. Ja se on minun paras kaveri."

---------

Tänään soi Pingvinilaulu. Tvit-tvit-tvit, tvit-tvit-tvit, lal-lal-lal-lal-
lal-lal-laa.

Akateemista säätöä

2009-08-27T20:31:00.003+03:00

Olen valmistunut yliopistosta vuonna 2003 ja lopettanut aktiivisen hengaamisen akateemisissa opinahjoissa keväällä 2000. Siitä on kohta kymmenen vuotta.

Siksi on riemastuttavaa, että voin osallistua alumnitoimintaan. En tosin oman yliopistoni, koska se sijaitsee noin 600 kilometrin päässä maallisesta tomumajastani, vaan maanlaajuisen maisteriohjelman, jossa myös opiskelin.

Olen nykyisessä työpaikassani ainoa jollakin tavalla itänaapuriin kallellaan oleva yksilö, ellei venäjän kielen alkeisopiskeluun tänä kesänä hurahtanutta kollegaa oteta lukuun. Siksi on mahtavaa omistaa yhteisö, jonka keskuuteen voi aina tosiaan paeta tulemaan ymmärretyksi.

Lisäksi on hauskaa olla jollakin tavalla edelleen kytköksissä yliopistomaailmaan, koska yliopistomaailma on sinänsä ihan hauska ja mielenkiintoinen paikka. Se ei liene kovinkaan helppo tai mutkaton duunimesta, mutta silloin tällöin tapahtuvaan tutkimusretkeilyyn se sopii mainiosti.

Sitä paitsi, kun on koko päivän ähertänyt neljänteen direktiiviin ja vaikeaselkoiseen tietokoneohjelmaan liittyvien asioiden parissa, on enemmän kuin virkistävää ja aivoja tuulettavaa pohtia illansuussa nasevaa otsaketta yhteiskunnan tilaa Venäjällä ja Itä-Euroopassa kylmän sodan jälkeen käsittelevälle studia generalia -luentosarjalle.

Tervetuloa siis keskustelemaan, ystävät. Ja määrittelemään vapauden rajoja.

---------

Tänään soi Katri Helenan Maailman pihamaat. Omppuja tekis mieli, mutta mummola on jo myyty muille.

Väliaikatietoja

2009-08-26T18:45:00.000+03:00

- Kirurgisen sairaalan ulko-ovi naukuu edelleen. Ulkoistaminen on ahterista.

- TallinkSilja ei ole vastannut palautteeseeni. Fuusiot ovat ahterista.

- Hippi on Savossa eikä kukaan siis laita minulle ruokaa. Kaukosuhteet ovat ahterista.

- Päätin tänään kotimatkalla tehdä perheeseemme suurhankintoja ja ostaa kaksi kappaletta hammasharjakoteloita. (Meillä on yksi aataminaikuinen, jota käytämme puoliksi, eikä hammasharjakoteloita ole suunniteltu jaettavaksi.) Etolassa myydään "kaikkea muovista", mutta ei hammasharjakoteloita. Etola on ahterista.

- Opiskelen tällä hetkellä Suomen toimeentuloturvajärjestelmää ja työeläkelainsäädäntöä ensi viikon tenttiä varten. Suomen toimeentuloturvajärjestelmä ja työeläkelainsäädäntö ovat hyviä ja kauniita. Niiden opiskeleminen on ahterista.

- Feisbuukkikaveri vinkkasi äsken Mamban laulajan nettisivuista, jotka osoittivat, että Mamba mädättää aivot sekä musiikillisin että aatteellisin perustein. En aio linkata moista keskenkasvuista maailmallekostamissoopaa omaan blogiini joten googlatkaa itse. Keskenkasvuiset maailmallekostajat ovat ahterista.

- Lopuksi solidaarinen kannanotto: Naulakot ovat ahterista.

---------

Tänään soi CMX:n Vaikuttiko uusinnalta, edellinen. Ottakoon Mamba vaikka siitä oppia ensi alkuun.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas

2009-08-26T08:00:00.002+03:00

Koska kapitalistisessa yhteiskunnassa paras tapa kostaa huono palvelu, ala-arvoinen laatu tai muuten viallinen maksua vastaan saatu suorite on kertoa siitä ystäville ja kylänmiehille, julkaisen täten myös blogissa TallinkSiljalle taannoin lähettämäni asiakaspalautteen. Ottakaa opiksenne, ja omat eväät mukaan!

Matkustimme TallinkSiljan M/S Starilla Helsingistä Tallinnaan maanantaina 10.8.09 klo 7-30 lähdöllä ja palasimme Tallinnasta Helsinkiin M/S Superstarilla lauantaina 15.8.09 klo 17.30 lähdöllä. Seurueessamme oli neljä matkustajaa ja mukanamme oli henkilöauto.

Matka sekä sen varaaminen internetissä menivät oikein hyvin ja sujuvasti, mutta haluaisimme antaa negatiivista palautetta laivalla tarjoiltavista ruuista. Sekä meno-että paluumatkalla tunnelma ruokailun jälkeen oli se, että meitä on asiakkaina rankasti aliarvioitu, mikäli on ajateltu, että tällaiset eväät tähän hintaan meitä tyydyttävät.

Maanantaiaamuna halusimme syödä aamiaista. Emme huomanneet, että laivalla olisi ollut myös buffet-aamiainen, joten menimme kahvilaan ja katsoimme ruokalistalta, että tarjolla olisi lämmin aamiainen. Se vaikutti houkuttelevammalta kuin tarjolla olevat, muoviin pakatut kolmioleivät ja sämpylät. Missään ei lukenut, mitä ko. aamiainen sisältää, mikä aiheutti sählinkiä pitkässä jonossa kun ihmiset palasivat takaisin hakemaan juomia, jotka eivät kuuluneetkaan aamiaisen hintaan.

Lämmin aamiainen osoittautui lötköllä kertakäyttölautasella tarjoilluksi annokseksi haaleita nakkeja, raakoja ja kylmiä ranskanperunoita sekä kitkerän makuista teollisuusmunakasta. Emme muista tarkkaan, mitä ko. kulinaristinen nautinto maksoi, mutta joka tapauksessa aivan liikaa hintaansa nähden. Kahvi oli laihaa ja pahanmakuista ja koko ruokailusta jäi käteen vain suunnaton kateus sitä seurueemme jäsentä kohtaan, joka oli ehtinyt syömään aamiaisen kotona ennen satamaan lähtöä.

Paluumatkalla olimme ajaneet lähes koko päivän ja ruokailu oli jäänyt väliin. Ajattelimme siksi käydä tällä kertaa buffet-ravintolassa, jotta nälkäisimmätkin saisivat varmasti vatsansa täyteen. Mielessä olivat aikaisemmat Ruotsinlaivojen kokemukset buffet-pöydästä ja vesi kielellä jonotimme syömään.

Pettymys oli ehkä vielä karvaampi kuin edellismatkan aamiaisella. Muutaman maukkaan kala-alkupalan ja kesken loppuneiden juustojen lisäksi kaikki tarjolla oleva oli säilykettä, pakastetta, purkkia ja einestä. Ja maistui juuri siltä. Buffet-pöydän näkeminen ja sen tarjoomusten maistelu aiheutti ”eihän tämä voi olla tottakaan” –olon, niin karmea pettymys ruokailu oli. Vilpitön tunne laivalta poistuessamme oli se, että parempi vaihtoehto olisi olla tarjoilematta ruokaa lainkaan, jos tämän kummempaan ei pysty.

Haluamme vielä erikseen antaa ruusun siitä, että laivallanne on käytössä erilliset biojäteroskikset. Ruusun jälkeen ojennamme kimpullisen risuja siitä, että henkilökuntanne ainakin buffet-ravintolassa mätti kaikki jätteet yhteen ja samaan sekajäteroskikseen, mikä ikään kuin sataprosenttisesti vesittää koko hienon idean.

Ymmärrämme sen, että Star ja Superstar ovat ennen muuta karjavankkureita, joiden tarkoituksena on mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti siirrellä mahdollisimman suurta määrää ihmisiä kerrallaan Helsingin ja Tallinnan välillä. Olemme myös tiedotusvälineistä ymmärtäneet, että TallinkSiljan taloudellinen tilanne on varsin tukala ja kustannusten säästäminen varmasti yhtiön intressissä. Ala-arvoisten,pahanmakuisten bulkkieinesten tarjoilu kiskurihintaan on tuskin se keino, joka TallinkSiljan tästä suosta nostaa – ainakin meille kokemus oli sen verran mieliinpainuva, että seuraavalla Baltian matkalla kokeilemme jonkin toisen varustamon antimia.

---------

Tänään soi Ismo Alangon Valheita ja onnenpekkoja. Tyytymättömyys on voimaa, sanotaan.

Asenne ratkaisee. Aina.

2009-08-25T08:00:00.000+03:00

Kyllästyin joskus viime talvena kyyninen paska -elämänasenteeseeni ja tilasin sähköpostiini Positiivarien Ajatusten aamiaisen. Usein mainioita ja osuvia pikkulasten sutkautuksia, self help -kirjojen ja krääsän aggressiivista mainontaa ja ehkä kerran kuussa tai harvemminkin joku oikeasti ajattelemisen arvoinen ajatus alkavan päivän varalle.

Mutta sikäli Positiivarien Asenne ratkaisee -asenne on kiistatta täyttä totta. Sovelsimme sitä eilen kivutessamme keskustasta kotiin ja pohdiskellessamme iltapuhteen siivousurakkaa, joka piti suorittaa viikko sitten.

Positiivista ajattelua edusti se keksintö, että nykyoloissa kotiamme kohtaava murtovarkaus ei aiheuttaisi juuri minkäänlaista haittaa. Murtovarkailla kun käsitykseni mukaan on taipumus viskellä kaikki tavarat sikin sokin lattialle ja jättää jälkeensä masentava hävityksen kauhistus.

Meillä kaikki tavarat ovat sikin sokin lattialla jo valmiiksi, ja kaikki 28 neliötä ovat masentavan hävityksen kauhistuksen vallassa. Luultavasti keskivertomurtovaras luovuttaisi keikan kesken ja kääntyisi ovelta takaisin - niin eilen, tänään kuin huomennakin, koska iltapuhde kului kuuntelemalla Laura Sippolaa ja leipomalla hatsapuria.

Häätyy ehkä palkata siivooja?

---------

Tänään soi siis Laura Sippolan maanmainio biisi nimeltä Kiinnostaa. En voisi olla enempää samaa mieltä.

"Halusin nähdä miltä kotini näyttää
jos siivoon kaiken
Kerrankin voisin pölypussia täyttää
ja kuurata kaiken

Sekö mua oikeesti kiinnostaa
Silläkö tahdon päiväni täyttää
Jokin muu vois mua innostaa
Jotakin muuta, tuijotella kuuta"

Paluu koulunpenkille

2009-08-24T14:02:00.002+03:00

Paluu ja paluu. Olen menossa sinne, missä en koskaan aikaisemmin ole käynyt.

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen myös aina pitänyt musiikista. Olen aina lukenut paljon ja aina kuunnellut paljon, mutta myös kirjoittanut, soittanut ja laulanut itse. Ollut välillä sitä mieltä, että minussa ei ole luovuuden rahtustakaan, ja myöhemmin tullut sen verran järkiini että kyllähän kaikissa on.

Kirjoittaminen on minulle, kuten tuossa oikealla todetaan, se omin ja luontevin tapa ilmaista itseäni ja määritellä ympäröivää maailmaa. Ympäröivässä maailmassa on kuitenkin kovin paljon muutakin houkuttelevaa ja kiinnostavaa, sekä paljon sellaista ei-houkuttelevaa ja epäkiintoisaa, joka on kuitenkin tehtävä. Siksi aikaa kirjoittamiselle jää kovin vähän.

Ja siksi ajattelin etsiä jonkun strukturoidun ja aikataulutetun mahdollisuuden varata sille aikaa nykyistä enemmän. Se, voiko kirjoittamista opettaa tai opiskella, on toki sinänsä mielenkiintoinen filosofinen kysymys, johon minulla ei ole suoraa kyllä/ei -vastausta. Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on yrittää tuota vastausta löytää.

Pääsin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakouluun. En tiedä, mihin sieltä päädyn, mutta suunta ainakin tuntuu oikealle.

---------

Tänään soi tähänastisen saavutukseni kunniaksi Vuokko Hovatan Virginia. "Ja oman huoneen hämärässä Virginia kirjoittaa..."

Kuin taivas ja maa ois häävuoteellaan

2009-08-23T22:37:00.003+03:00

Olet ollut liian kauan Venäjällä kun -listat ovat niiden suosiossa, jotka ovat olleet liian kauan Venäjällä. Jiin lista löytyy täältä, ja oma kaikkien aikojen suosikkini näistä on ehdottomasti kohta 22:

Olet kateellinen tuttavillesi, joilla on pienemmät kotiavaimet kuin sinulla itselläsi.

Tätä ei voi ymmärtää, jos ei ole koskaan kantanut mukanaan venäläisiä keskivertokotiavaimia. Jos on, kyseessä on itsestäänselvä ja inhimillinen tuntemus.

Olimme eilen suomalais-amerikkalaisissa häissä joissa morsiamen ja sulhasen lisäksi valtaosa vieraista oli joko saapunut juhlapaikalle Pietarin kaupungista tai jollain muulla tavalla linkittyi kyseiseen maailmankolkkaan. Juhlien ainoa norjalainen vieras selitti ensin lievästi hätääntyneenä, että hän taitaa olla ainoa paikallaolijoista joilla ei ole jonkinlaista kytköstä Venäjään tai Pietariin, kunnes kävi ilmi, että norjalaisparan entinen tyttöystävä oli kuitenkin asunut jossain vaiheessa Pohjolan Venetsiassa.

Koska Venäjä oli enemmän tai vähemmän kaikkia yhdistävä tekijä, mainittiin juhlissa lähes jokaisessa keskustelussa jossakin vaiheessa sana sudba, joka tarkoittaa kohtaloa. Ja venäläisessä kohtalonuskossa sudba on aina läsnä ja sekaantuu jokaiseen arjen pienimpäänkin tapahtumaan.

Eilisen perusteella olisin valmis liittämään uuden tunnusmerkin Olet ollut liian kauan Venäjällä kun -listalle. Se kuuluu näin:

Olet ollut liian kauan Venäjällä jos olet sovitusti ja suunnitellusti menossa neljän viikon kuluttua naimisiin ja teet siitä huolimatta tiikerinloikan sulhasen naimattomien miesten parveen heittämän sukkanauhan perään varmistaaksesi, että sudba pysyy tyytyväisenä.

Ja niin kävi, että sudban lepyttänyt loikkaaja nousi kuin nousikin syöksynsä jälkeen lattialta sukkanauhaa voitonriemuisesti heiluttaen. Se tyttö, joka sai morsiuskimpun, saa pitää kiirettä jos meinaa olla tradition mukainen seuraava naimisiinmenijä. Vaan onhan tässä vielä 26 päivää aikaa.

---------

Tänään soi Ismo Alangon Elokuun häävalssi. Syyskuulle ei taida olla sävelletty sellaista.

Käytännön ongelmanratkaisua

2009-08-21T09:40:00.002+03:00

Kirurgisen sairaalan pääoven saranat naukuvat.

Kovaäänisesti.

Minä asun Kirurgisen sairaalan pääoven tuntumassa pienenpienessä asunnossa, jonka kylpyhuoneessa on sellainen pyyhkeenkuivatusteline, missä kiertää kuuma vesi sisällä. Jostain kumman syystä sitä rakkinetta ei saa pois päältä. Samassa taloudessa asuva diplomi-insinöörikin on yrittänyt. Kuivatusteline on pöhissyt siis täydellä teholla koko kesän ja Suomen suvi on anteliaasti lämmittänyt 1800-lukulaisia kiviseiniä, jotka ovat puolestaan antaumuksella varastoineet itseensä kaiken tarjolla olleen lämmön.

Lopputulos: Kämppä on kuin pätsi. Edelleen, vaikka syksy on tulossa ja ilmat viilenemässä. En edes halua tietää, mitä hellelämpötiloja huushollissamme on mitattu heinä-elokuun vaihteessa, kun itse olimme onneksi lomalla vilvoittavien vetten äärellä. Asujaimiston lämpöhalvauskohtalon viimeistelee nukkumasijamme, joka sijaitsee tilansäästöratkaisuna loistavasti toimivan parven ansiosta katonrajassa. Ja lämmin ilma, no, kaikkihan tietävät mihin se pyrkii.

Asunnossa on kätevä tuuletusikkuna, jonka auki pitäminen päiväsaikaan on plus-miinus-nolla koska ilma ei tunnu liikkuvan mihinkään. Illat ovat kuitenkin jo sen verran elokuisia, että varsinkin myöhäiseen nukkumaanmenoaikaan huusholliin on päässyt valumaan tuuletusikkunan kautta sopivasti viileyttä. Näin uneen pääsy on mahdollista myös niille taloutemme jäsenille, jotka eivät pysty nukahtamaan kolmessa sekunnin sadasosassa missä olosuhteissa tahansa.

Aamuvarhaisella Kirurgisen sairaalan ulko-ovea kohti avautuvan tuuletusikkunan kiro lankeaa kuitenkin yllemme. Koska se ovi siis naukuu. Ja se naukuu niin kovaäänisesti, että säännöllisesti noin klo 5.45 herään ensimmäiseen ikävään narinaääneen, joka kellon tultua kuusi yltyy entisestään. Tämä yhdistettynä edellisessä kappaleessa mainittuihin myöhäisiin nukkumaanmenoaikoihin ei johda ainakaan pirteään ja reippaaseen lopputulokseen.

Tänä aamuna kypsähdin naukunaan ja uhosin tekeväni asialle jotain, lähettäväni vaikka HUS:lle palautetta. Raimo Sailaksen ilmastonmuutoslausuntoja heti silmät auki saatuaan siteerannut hippi unohti hetkeksi globaalit kriisit ja totesi, että paikallisempi lähestymistapa eli yhteydenotto suoraan Kirurgiseen sairaalaan olisi luultavasti tehokkaampi keino. Minä kimitin, että ne ovat kuitenkin ulkoistaneet kiinteistönhuoltonsa jollekin riistäjäfirmalle ja sopimuksesta on säästösyistä suljettu saranat kokonaan pois. Hippi kohautti olkapäitään ja sanoi, että luultavasti ongelma ratkeaisi helpoimmalla tavalla jos ottaisit oliiviöljypullon ja kävisit itse rasvaamassa vonkuvan saranan.

Päätin kuitenkin ensin yrittää järjestelmän kautta. Soitin Kirurgiseen sairaalaan, josta minut luvattiin yhdistää kiinteistönhuoltoon. Siellä ei vastattu. Googlasin "HUS kiinteistönhuolto" ja sain keskussairaalan vaihteen numeron. Ystävällinen keskussairaalan vaihde antoikin minulle jo suoran kännykkänumeron Kirurgin isännöitsijälle, joka vastasi puhelimeen, kuunteli sympaattisesti loppuun "tää on nyt vähän hassu juttu mutta asun pahvilaatikon kokoisessa kämpässä ihan Kirurgin vastapäätä ja meillä on öisin niin kuuma että ikkunaa on pakko pitää auki ja se pääoven sarana vonkuu niin etten saa aamulla nukuttua että oiskos tälle asialle jotain tehtävissä" -monologini, totesi rauhalliseen ja isännöitsijämäiseen sävyyn että hän ei nyt voi tästä lähteä sitä saranaa rasvaamaan mutta ilmoittaa asiasta lukkofirmalle (HAH, arvasin että ne ovat ulkoistaneet saranansa), jolle itse asiassa on ilmoitettu jo aiemmin samasta ongelmasta (HAH, arvasin ettei ulkoistettu sarananhuolto toimi toivotulla tavalla) ja lupaa nyt tällä kertaa varmistaa, että saranat tulevat rasvatuiksi. Minkäänlaista Anne Moilasen Tulta munille! -radio-ohjelmasta tuttua "ei pidä pikkurouvan nyt hermostua" -tyylistä vähättelyä rehti ja reipas isännöitsijä ei osoittanut, vaan oli asiallinen ja myötäelävä puhelun alusta sen lopppuun asti.

Toivon, etten enää ensi viikolla herää Kirurgisen sairaalan ulko-oven vonkaisuun. Stoalainen sivupersoona tosin huomauttaa jossain takaraivossani, että eilen luvattiin säätiedotuksessa jo hallaa, joten ongelma joka tapauksessa poistuu pian kun tuuletusikkunan voi sulkea ensi kevääseen asti.

Loppuun vielä totean, että näköjään saan mitättömimmästäkin asiasta kirjoitettua käden käänteessä pienoisromaanin. Lyhytsanaisuus ja naseva ilmaisu, saapukaa luokseni!

---------

Tänään jatkamme Tarharyhmällä. Kiistatonta klassikkoainesta on myös Marmorikaulin. Siinä sitä lyhyttä ja nasevaa ilmaisua ainakin piisaa.

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas

2009-08-20T10:37:00.004+03:00

Olen totaalisen vanha.

Sen huomaa siitä, että en ollut viikonloppuna Flow-festareilla, koska 90-prosenttisesti esiintyjät olivat minulle täysin tuntemattomia. Ne, jotka tunnistin, olivat sitä kategoriaa jota ei jaksa vääntäytyä livenä katsomaan. Ehkä Yann Tierseniä lukuunottamatta. Muutenkin koko festareista tuli jotenkin viileän tyylikäs olo, vähän samanlainen kuin platinablondatusta, graafisesta kasariotsatukkakampauksesta, ja minusta viileys ja tyylikkyys eivät ole arvostettavia asioita kun on kyse musiikista. Lämpöä ja räkäistä roiskintaa mieluummin.

Vielä paremmin sen huomaa siitä, että olin taas eilen katsomassa 90-luvulla kuollutta ja kuopattua bändiä uudestisyntymiskeikalla. Tällä kertaa kyseessä oli FNM:n ja Tehiksen kanssa linjassa olevan jatkumon muodostama Tarharyhmä, joka soitti Loosessa lyhyen etukäteiskeikan ennen Maija Vilkkumaan 10+10 -merkkipaalukiertueen alkamista.

Ja voi, millaisen keikan! Hippi, jota nykyään kutsutaan myös nimellä Juures, ei ollut kuullut bändistä muuta kuin "kato tää on se levy millä ystävämme X soittaa", ja oli välittömästi myyty. Minä katsoin silmät loistaen varhaiskeski-ikäisiä pienten lasten äitejä, jotka vetivät silmät loistaen huutamalla punkkipoppia. Liian nopeasti keikka oli ohi ja jouduimme siirtymään yläkertaan seuraamaan lööppijulkkisten rauhanomaista rinnakkaiseloa toistensa kanssa.

Ennen keikkaa kävimme kuuntelemassa, kun Wallu Valpio luki Groteskin terassilla lukijoiden tarinoita vuonna 1979 painetuista pornolehdistä. Oi Maire!

---------

Tänään soi Tarharyhmän Aikalailla sekaisin, koska se kuuluu ehdottomasti sarjaan Suomipopin Kiistattomat Helmet. Eikö vaikka?

Rattaat radaltaan

2009-08-19T11:48:00.005+03:00

Elämä on ihmeellistä. Hassua, outoa, aivastuttavaa, mahassakiertävää, kummallista. Välillä ihan sietämätöntä ja näännyttävää, välillä taivaisiinnostavan kutkuttavaa.

Kävin eilen sähköpostikeskustelua ihmispolon kanssa. Ihmispolo oli kaukana kotoa, vailla omaa paikkaa ja tilaa, väsynyt, turhautunut, optimistisuutensa loppuun kuluttanut. Ei paistanut päivä risukasaan eikä löytynyt pilvestä hopeareunaa. Ei löytynyt myöskään sitkeästä yrittämisestä huolimatta tointa eikä sijaa vieraassa maassa. En keksinyt muuta lohdutusta kuin sen, että loppujen lopuksi elämä vaatii yleensä vain yhden jutun, hyvän tai huonon, melko usein aika pienenkin, joka suistaa taas rattaan uusille radoille, pois entisistä urista.

Tänään ihmispolo soitti eikä ollut pysyä housuissaan. Instanssi oli lähestynyt ihmispoloa ja tarjonnut vuoden mittaista mielenkiintoista pestiä maailmalla. Sellaista, mikä takuulla poikii taas jotain muuta päättyessään, syventää osaamista ja asiantuntemusta, kasvattaa ihmisenä, opettaa näkemään erilaisista vinkkeleistä. Ratas pois radaltaan, uusille urille.

Olin eilien pahoilla mielin ja vähän huolissani ihmispolosta, joka on minulle tärkeä ja rakas. Olen tänään sydänjuuriani myöten iloinen, innoissani ja jännittynyt ihmisen puolesta, joka ei ole enää yhtään polo. Melkein jo varaan lentolippuja kyläreissulle Tbilisiin ja haaveilen siitä hatsapurista vartaassa, jossa oli ainakin puoli kiloa juustoa.

Samalla olen taas kerran vähän mykistynyt elämästä ja siitä, miten se kulkee. Ensin kaikki on aivan niin kuin ennenkin. Sitten tapahtuu jotain näennäisen pientä, puhelinsoitto, postin tuoma kirje, ratikan katosta lankeava valo ja korvissa kumiseva "TUOSSAHAN se on, se elämäsi mies jota olet kaikki nämä vuodet etsinyt" -ääni, eikä mikään ole enää niin kuin äsken vasta oli ja piti olla tälläkin hetkellä.

Se on hienoa, se on pelottavaa, se on sisäänrakennettuna jokaiseen sekuntiin.

---------

Tänään ei soi, koska tilanteeseen sopii paremmin Kaarlo Sarkian runo kuin mikään biisi. Petri Laaksonen on tosin tehnyt tähän myös sävelen:

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Oraakkeli

2009-08-18T12:16:00.005+03:00

Minulla on lähipiirissäni Mikkelin Oraakkeli, jolta voi kysyä mitä vain ja saada aina asiantuntevan vastauksen. Tai no, melkein mitä vain. Vastaukset ovat joka tapauksessa aina asiantuntevia.

Niille raukoille, joilla ei vastaavanlaatuisen oraakkelin suoraa puhelinnumeroa ole, ovat Suomen kirjastolaitokset kehittäneet Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun. Ja ihan ilmaiseksi! Tämä on kiistaton parannus maailmaan, jossa tulee joka päivä vastaan kysymyksiä kuten "missä puhuttiin sanskriittia", "miten vesitorni toimii" tai "mikä on pato englanniksi". Wikipedia on, täytyy myöntää, Googlen avustuksella kaventanut tämänkaltaisen palvelun tarvetta viime vuosina, mutta on sille edelleen sijansa.

Varsinkin silloin, jos viikon ajan ovat päässä kaikuneet seuraavat runon säkeet: "Riika, Riika, riemun ranta" ja "Jurmalas' on jumalsanta". Eikä mitään käsitystä siitä, mistä runosta on kyse, vain jonkinlainen irrationaalinen Ilmari Kianto -mielleyhtymä, josta ei googlauksen suhteen ollut juuri apua.

Joten kysyin kirjastonhoitajalta. Ja katso, sain vastauksen! Jopa Ilmari meni oikein.

Kun seuraavan kerran tulee kohdalle siis sanskriitti-, vesitorni-, tai patotenkkapoo, tiedätte mihin ottaa yhteyttä. Ei Mikkeliin vaan kirjastoon.

Tässä vielä koko runo:

"Ensi kertaa Latviassa,
Laulun maassa latvivassa!
Yksin kuljen ystävättä -
Ei oo kelle pistää kättä.

Riika, Riika, riemun ranta,
Kielten kilske kolmikanta...
Mitä mulle voit sä antaa?
Jurmalass' on jumalsanta...

Suomalaiselle mit' tarjoot?
Syvät ovat puistos varjot!
"Kalku-ielas - kielas huuma,
"Foxtrottesi" - viekas, kuuma!

Kanaaleissas venheet soutaa,
Poika tyttöns' illoin noutaa,
Kaikkialla laulu raikuu,
Elon pauhu - Riika raikuu.

"Mustapäitten" tupa tumma -
Lienee linnan taru kumma?
Nyt on kesä - käki kukkuu...
Domkirchessä - munkit nukkuu!"

---------

Tarvitaankohan tänään enää päivän biisiä? Kyllä kai sellainen aina tarvitaan. Se on toissalauantaiyönä kuultu ääritaiteellinen progeversio Joensuun Ellistä.

Kuinka pelastetaan maailma?

2009-08-17T09:00:00.002+03:00

Vastaus kysymykseen on: kenkä kerrallaan.

Olen itse juuri sellainen muka-tiedostava olevinaan-valveutunut kansalainen, joka on huolissaan ilmastonmuutoksesta ja ympäristön tilasta, yrittää tehdä eettisiä valintoja ruoka- ja vaatekaupassa, paasaa Tampereella käydessään biojäteroskiksen puutteesta ja pui henkistä nyrkkiä espoolaisille keski-ikäisille miehille, jotka eivät suostu matkustamaan bussilla.

Tosiasiassa olen kuitenkin melko suruttomasti lennellyt ympäri maailmaa sekä työ- että vapaa-ajan matkoilla, ostanut aikuisikänäni ellen nyt vuoren niin ainakin keskikokoisen tunturin korkuisen kasan kenkiä (joita en sitten kuitenkaan ole käyttänyt loppuun) ja hankkinut harkitsemattomasti aasialaisten lasten ja muiden riistettyjen parkojen tekemiä ryysyjä joista ison osan olen puoli vuotta myöhemmin kiikuttanut UFF:n tai Fidan vaatekeräyslaatikkoon. Surkuhupaisaa ekofilosofiaani kuvaa ehkä parhaiten tämä tornikamariblogissa syyskuussa 2006 julkaistu tositarina:

"Kuriositeettina mainittakoon, että meillä on ollut jo pidemmän aikaa Öljy loppuu! -kerho. Kerhon kokoukset päätyvät yleensä turhautuneen ympäristöuhkapäivittelyn kautta henkeä ahdistavaan ja kurkkua kuristavaan, paniikinomaiseen tunnelmaan "ku ei myö kuitenkaa voija tehä tälle asialle YHTÄÄ MITÄÄ", ja sitten hoetaan kuorossa että öljy loppuu, öljy loppuu, öljy loppuu ja pukeudutaan säkkiin ja ripotellaan yllemme tuhkaa ja murehditaan kaikkien niiden miljoonien tyhjentämiemme raejuustopurkkien kohtaloa. Lisäksi jompi kumpi kerhon jäsenistä livauttaa aina jossakin vaiheessa ilmoille itkuisen tunnustuksen: "Mut oikeesti mie kyllä silti haluaisin sen citymaasturin vaik mie tiijän ettei sais...""

(Toim. huom. Minä en sentään koskaan ole halunnut citymaasturia. Ja päälle hieman tekopyhää paheksuntaa.)

Moni asia muuttui elämässäni, kun koitti kuluvan vuoden helmikuu ja hippi tuli taloon. (Toim. huom. numero kaksi, kutsun puolisoani hipiksi ja kun näin teen, kyseessä on hellittelynimi. Jos olen vihainen, kutsun häntä diplomi-insinööriksi.) Hippi on vaikuttanut toki ennen muuta henkiseen hyvinvointiini, mutta merkittävä on myös hipin jättämä jälki kulutustottumuksiini.

Hippi kun on niitä hippejä, jotka paasaamisen lisäksi yrittävät - toki vaihtelevalla menestyksellä - toteuttaa paasaamaansa myös käytännön valinnoissa. Hippi ei halua lentää lomalle, joten äitille luvattu palkintomatkaviikonloppu Vilnassa vaihtui automatkaan Baltiassa. (Paras vaihtoehto olisi toki ollut pysyä paikoillaan, mutta täysi neljän hengen henkilöauto voitti vähemmän huonona vaihtoehtona.) Hippi harkitsee jokaista ostamaansa asiaa viidestätoista minuutista puoleentoista tuntiin, ja tämä tarkoittaa aivan kaikkea alkaen S-marketin tomaattimurskasta päätyen tamperelaisen museokaupan Istuva härkä -teepaitaan. (Valtaosassa tapauksista hippi jättää kokonaan ostamatta.) Hippi ihailee silmät lapsuusvalokuvista tutulla tavalla loistaen Korkeavuorenkadulle parkkeerattua punaista Ferraria, mutta on jääräpäisesti sitä mieltä että kaupungissa voi liikkua kävelemällä ja pidemmille matkoille Volvo ja Toyota riittävät seuraaviksi 20 vuodeksi. (Ja sitten voidaankin jo ostaa sähköauto.) Hippi tykkää hyvästä liharuuasta mutta päättää askeltaa haparoivasti Akuliina Saarikosken viitoittamalla tiellä ja siirtyä kasvissyöjäksi viitenä päivänä viikossa. (Itse tapettua lihaa saa syödä useammin.)

Hippi on kulkenut niin kauan kuin minä muistan Camelin ruskeissa kävelykengissä. Kesällä kesämalleissa, talvella talvi-. Kesäkuun alussa hipin kesä-Camelit tekivät tepposet: niiden ommel repsahti vanhuuttaan ja koko kengän päällinen repesi melkein kahtia. Hippi muuttui murheen murtamaksi, kävi neuvotteluja helsinkiläisten suutariliikkeiden kanssa, ei taipunut lähes neljä vuotta vanhojen kenkien korjauttamiseen yli 30 euron hintaan ja kulki kenkä auki repsottaen Stockan alennusmyynteihin asti. Sieltä hippi hankki 50% halvennuksella noin puolitoista tuntia kestäneen harkinnan ja sovittelun jälkeen Tommy Hilfigerin valkoiset nauhatennarit. Hippi oli sitä mieltä, että kallis merkki on laadun tae ja näki luultavasti sielunsa silmin itsensä tallustelemassa Tommy-tennareissaan vielä jossain kesän 2025 kohdalla.

Hippi on käyttänyt tennareita tänä kesänä kaikkina niinä päivinä, jolloin hän ei ole kulkenut paljasjaloin. (Näitäkin päiviä on lukuisia.) Tennarit ovat tallanneet hiekkateitä ja kaupunkien katuja, vierailleet neljässä eri maassa ja jenkanneet tanssilavalla. Ne ovat edelleen melko valkoiset, mutta niiden saumojen liimaukset ovat alkaneet hieman repsottaa, toinen kengännauha on katkennut ja koska hippi on puolisonsa lailla voimakas kanta-astuja, ovat molepien tennareitten pohjat kuluneet kantapään ulkosyrjän kohdalta varsin ohuiksi.

Kävimme tänään hipin kanssa kaupungilla. Hippi sai kaupassa ahdistuskohtauksen kansakuntamme kulutushysterian johdosta ja manasi samoilla lämpimillä myös kelvottomat, parissa kuukaudessa lähes käyttökelvottomiksi kuluneet Tommy-tennarinsa sekä hipin kalloon Tommy-tennareiden ylivertaisuutta sumuttanen markkinamiehen alimpaan helvettiin. Tässä vaiheessa hipin morsio, jolla oli ollut harhaoppisessa mielessään ajatus hankkia häitä varten uudet, violetit kengät ja saman väriset sukkahousut, luotsasi hipin tiukalla kyynärpääotteella ulos jalkinemyymälästä kohti ekologista, turhia neliöitä sisältämätöntä ja sijaintinsa puolesta yksityisautoilun tarpeettomaksi tekevää kotia.

Kotona hippi kaivoi esiin neulan ja siimaa, istui sohvannurkkaan ja ähersi vanhojen, rakkaiden Camel bootsiensa parissa yhden iltapuhteen. Lopputulos: hipin Camelit ovat taas ehjät ja valmiit kohtaamaan neljännen syksynsä. Hippi hyrisee tyytyväisyyttään ja lukee Tekniikka & Talous -lehdestä sähköautoartikkelia kriittisiä huomioita ääneen mutisten. Yksi pieni maailman kulmapala tuli tänäänkin pelastettua.

---------

Tänään soi Ismo Alangon Kamaan ja tavaraan. Tekstin sisältämästä lievästä ironiasta huolimatta olen kuitenkin sitä mieltä, että hippi on tässä asiassa ihan oikeassa ja hipin esimerkkiä olisi itse kunkin hyvä seurata. Häihin aion silti hankkia ne violetit kengät, ja käyttää niitä sen jälkeen niiden elinkaaren loppuun saakka. Tai kunnes kuolema meidät erottaa.

Loma, top 11

2009-08-16T22:12:00.004+03:00

11. Dementia vaivaa. Yksi loman ja kaikkien Venäjälle koskaan suorittamieni matkojen kohokohdista oli se, kun administraattorimummon käskystä kiipesin Viipurissa Alvar Aallon kirjaston katolle ihailemaan vuotavia, pyöreitä kattoikkunoita. Язык до Киева доведет.

Ja Panu haluaa mainita myös Viipurin kauppahallin pakastealtaasta irtokappaleina ostetut hantit ja mantit. Ei kun eihän ne myykään suomalais-ugrilaisia sukupuuttoon kuolevia kansoja kilohintaan. Siis mantit, hinkalit ja pelmenit. Paikallinen keltainen pörssi oli hyvä eriste pakaste-eineksille.

Loma, top 10

2009-08-16T18:40:00.004+03:00

Jos on ollut kuukauden poissa, on mahdotonta kirjoittaa yhtä, kahta tai kolmeakaan blogitekstiä kaikesta siitä, mitä sen ohi livahtaneen kuukauden aikana tapahtui. Tässä siis pähkinänkuoreen ängettynä yhden akateemisen sivistysperheen kesäloma vuonna 2009:

1. Virallinen loman ensimmäinen ilta, kun istuttiin kera kälyn ja langon saunan jälkeen Nipa-vainaan pihakeinussa ja katseltiin keskikesäidylliä.

2. Ilosaarirockin rentolavan viimeinen esiintyjä, Femi Kuti & The Positive Force. Rokkifestarit suoraan hautajaisista pölähdettynä eivät ehkä pääse kaikin osin ihan oikeuksiinsa ja huono valmistautuminen aiheutti pari harmittavaa esiintyjämissausta, mutta lupsakka rokki jälleen kerran ja kaikesta huolimatta. Erikoismaininta siitä, että tällä kertaa kenellekään ei tarvinnut selittää että "ei me olla pari vaan kavereita". Koska oltiin pari. Vaikka kyllä parhaita kavereitakin, edelleen.

3. Ilomantsilaiset perinneleivonnaiset. Parppeinvaaralla saa maailman parhaita karjalanpiirakoita, ja riisipyöröjen ohjetta teollisuusvakoiltiin Ilomantsin leipomossa.

4. Kohdassa yksi mainitussa seurassa suoritettu uintiretki hylätylle avolouhokselle. Erityisesti siksi, että myös itsesuojeluvaistovammaiset kalliokielekkeiltä hyppijät jäivät henkiin. Erikoismaininta sille pahaa-aavistamattomalle sammakolle, joka sai aikaan vuosisadan hysteerisimmän kirkunan.

5. Yhdistetyt valmistujaisjuhlat ja 60-vuotissynttärit. Ainakin noin kello kahteentoista asti. Livekaraoke, diplomi-insinöörin valmistujaislahjaksi saama rock-uskottava mikki ja Nasun balalaikkasäestys saavat tällä kertaa erikoismaininnan.

6. Juhlia seurannut sunnuntai, joka oli naisenergian juhlaa. Mimmit rulettaa! Erikoismainitsemme Nasun, jonka hennoilla harteilla allekirjoittaneen hermot lepattivat koko aamupäivän.

7. Kiireettömät ja lupsakat mökkipäivät, järveen mulskahtanut Aksu, Panun saamat hauet, tuntikausien uinti ja saunominen, rantakala ja grillimakkara. Mittava mustikkasaalis myöskin.

8. Loppuloman sokerina pohjalla kummilapsukaisten ja näiden perheiden kohtaaminen pitkästä aikaa. Mahtavia mukuloita, ja mukuloidensa mahtavia vanhempia. Panu haluaa erikoismainita lampaat ja trampoliinin. Molemmat on kuulemma saatava. Luvassa siis luultavasti neuvotteluja vapaamuurareitten suurloosin takapihan uusiokäytöstä.

9. Koko Baltian turnee mutta erityisesti Pärnu. Jos Panulta kysytään niin ei kuitenkaan Pärnu vaan vilnalaisessa ravintolassa tarjoiltu siankorvia, -sorkkia ynnä muita harvoin tarjolla olevia herkkuja notkunut annosvati.

9,5. Ai niin, uusi teltta. Se on hieno ja iso ja pitää vettä.

10. Kotiinpaluu. Loma oli hyvä ja sitä oli siinä mielessä riittävästi, että tuntui kivalta palata takaisin omaan kotiin ja omaan arkeen. Huominen töihinpaluukaan ei tunnu vastenmieliseltä, kuten ei syksyn alku muutenkaan. Kaikkea mukavaa on luvassa jo heti ensi viikolla. Blogiakin yritän viritellä taas elävien kirjoihin.

---------

Tänään soi loman tunnusbiisi, Samuli Putron Mitäpä jos, jota on treenattu ahkerasti syyskuun performanssia varten ellei nyt päivittäin niin joka toinen päivä kumminkin. Mittatilaustyönä, hartaasti ja yksinoikeudella.

Lomaidylli

2009-08-06T21:32:00.002+03:00

Jos voi viettää aikaansa tällaisessa paikassa intternjetin ulottumattomissa, jää blogosfääri unholaan.

Vaan onhan tässä keritty muutakin. Siitä joskus lisää.

---------

Tänään soi Ne Luumäet. Koska on kiistatta hyvä, että kesäloma on aina kesällä.

Tauon paikka

2009-07-15T23:52:00.006+03:00

Blogiraasu, ei sinua näköjään kukaan ehdi tai viitsi juuri päivitellä. Ehkä sitten, kun tulee syksy, sateiset illat ja kaikki kaapit on siivottu.

Olen huomisesta eteenpäin matkalla jossakin päin Suomea, ja murtovarkaille tiedoksi että satunnaisesti ja erittäin ennalta-arvaamattomasti myös Helsingissä, joten turha tulla tänne kolistelemaan. Eikä täällä sitä paitsi ole mitään arvokasta, koska otan KAIKEN mukaan. Tällä hetkellä siis meneillään lievästi haasteellinen pakkausoperaatio - kun ensimmäiseen lomaviikonloppuun mahtuu kattotalkoot, mökkeilyolosuhteita vastaava majoitus, hautajaiset ja rock-festivaali, on logistisesti hitusen hankalaa selvitä kevyin kantamuksin. "Ota vaan ne kahdeksannet kengät, kyllä ne autoon mahtuu", totesi Panu äsken lohduttavasti.

Sillä aikaa kun piti tänään pakata, me olimme Pihlajasaaressa potemassa maailmantuskaa rantakallioilla. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin - hyvästi hetkeksi, kesästadi, ollos tervehditty, kehittyvien maakuntien korruptio-Suomi!

---------

Tänään soi televisiossa juuri nyt pyörivän Rosso-elokuvan ikimuistoinen L'Italiano/Olen suomalainen. Hyvin nuorten ja hyvin hoikkien Martti Syrjän ja Kari Väänäsen legendaarinen yhteislaulu.

Oon kolkytkaks ja finito

2009-07-13T15:05:00.002+03:00

Tehosekoittimen Pillitä, Elli, pillitä -kappaleessa lauletaan näin:

Mä olen kakskytkaks ja finito
Jos tahdot jeesaa mua
Unohda mut
Ota kuppi kahvia
Tai jos tahdot, jotain vahvempaa

Siis levyllä. Viime lauantaina Tammerfestin keikalla Tehosekoittimen aina, yhä ja edelleen iki-ihana Otto Grundström tosin jostain syystä tuntui luikauttavan että "mä olen kolkytkaks"...

Ja niinhän Otto onkin.

Olen nähnyt tänä kesänä jo kaksi kuolleen ja kuopatun yhtyeen areenoillepaluukeikkaa. Tehiksen comebackin katsoin verhoutuneena uskollisimpaan kesäasusteeseeni, Faith No Moren keikkapaitaan. Ja aivan kuten FNM, ei Tehosekoitinkaan tuottanut pettymystä. Olen luultavasti niin vanha, että nostalgia ajaa yhä useammin tuoreuden ja freesiyden ohi, tai sitten molemmat yhtyeet vain soittivat reippaat ja myötähäpeää aiheuttamattomat hittisetit sellaisella otteella, että yleisö viihtyi.

Eppujen keikalle en silti menisi. Enkä Dingon.

Tampereen musiikillisen annin täydensi Pakkahuoneella yön pimeinä tunteina soittanut suuri rakkauteni, CMX. Olin FNM:n Kaisaniemen lämppärikeikan jälkeen sitä mieltä, että CMX:n voisi säilöä naftaliiniin kymmeneksi vuodeksi, sen verran lössähtäneen keski-ikäiseltä ja ponnettomalta meno maistui. Vaan nyttenpä räjähti taas tajunta ihan entiseen malliin ja olen vakaasti sitä mieltä, ettei CMX:n tarvitsisi ikinä mennä yhtään minnekään. Itse aion sinnitellä ensi sunnuntaina Ilosaarirockin päätösklubille saamaan kolmannen mielipiteen asiasta.

Ja lupaan laulaa senkin keikan playbackina vasempaan korvaasi, rakkaani.

Muu viikonlopun saldo oli perjantain kotonatehty intialainen kanasoossi ja YYA-periaatteella valmistetut naan-leivät. Lauantaina ajomatka Tampereelle, päivällinen hyvässä herraseurassa suussasulavia ruokia ja juomia nauttien sekä edellä mainitut keikat ynnä yleistä häröilyä Tampereen yössä. Sunnuntaina viiden tähden aamiainen, Vapriikin Istuva härkä -näyttely ja sillipitsa sekä kotimatkalla suoritettu irtiotto arjesta Aulangolla. Soodavesi 2 euroa.

Ja kaikkea tätä seurasi maanantai ynnä totaalinen uupumus.

---------

Päivän biisi siis Tehosekoittimen Pillitä, Elli, pillitä. Kyllä humppa huolet karkottaa.

Ajankohtaiskatsauksia

2009-07-09T15:16:00.005+03:00

Olen innostunut valokuvia sisältävistä blogijutuista niin, etten saa enää kirjoitetuksi ilman kuvitusta. Ja kuvitus taas vaatisi sen, että yhdistäisi kameran tietokoneeseen piuhalla, koska tietokone on niin ikäkulu, ettei siinä ole kameran muistikortin lukijaa. Ei jaksa yhdistää, ei tule blogijuttuja.

Sillä välin toisaalla: Sankarikalastajat palasivat Norjasta mukanaan yli 150 kiloa kalafilettä. Jos kristillistä tasajakoa toteutetaan, joudun ensi talven aikana urakoimaan kymmenisen kiloa seitä. Mikäpä siinä.

Akateeminen sivistysperheemme elelee nykyisin riemullisen ukulelemusiikin säestämänä. Sankarikalastaja-diplomi-insinööri sai rouvaltaan valmistujaislahjaksi ukulelen, ja ukulele on sen jälkeen soinut. Erityisesti Norjalainen mansikkahillolaulu. Rok.

Blogiäänestys päättyi, ja äänin 15-3 olivat lukijat sitä mieltä, että 2000-luvun emansipoitunut feministinainen pitää oman sukunimensä avioon astuessaan. Lukijat voivat varautua elämänsä yllätykseen, kun Laurakaisasta syyskuussa tuleekin Laura Jii. Luulen, että näin käy. Perustelen sitä perstuntumalla.

Jahka se kamera yhdistyy tietokoneeseen, opetan teitä valmistamaan silakkaongen Ikean puisesta henkarista. Ja kerron, kuinka sitten kävi.

Tänään sataa vettä, ja vesisateessa ei ole kivaa puistojumpata. Suunnitelmia on hyvä tehdä säävarauksella, ja sadepäivän iloksi sopivat mainiosti avoparin thaimaalaiset ensitreffit sekä elokuva Mies hevosena.

Joo, että hyvää se elämä on, taas ja edelleen.

---------

Tänään soi Israel Kamakawiwo'Olen ukuleleversio kappaleesta Somewhere over the rainbow. Nykyinen taloudessa asuva ukulelensoittaja esitteli minulle Israelin muutama vuosi sitten kyyneliin asti liikuttuneena, joten kai sen tällä hetkellä jatkuvalla syötöllä soivan ukulelen hankinnasta voi Israelia kiittää.

Taakse jäänyt jo on aika tuo niin lohduton

2009-07-03T20:25:00.002+03:00

Paitsi että naista. Ja ihan vidun pientä skittaa. Ja pikavuoro Helsingistä Ouluun.

Mutta arvelen, että fiilis on silti sama. Muutaman tunnin päästä hyppään Kampissa yöbussiin, ja aamulla olen perillä.

---------

Tänään soi siis Topi Sorsakosken legendaarinen Agents-tulkinta kappaleesta On kesäyö.

Olen matkalla taas läpi nukkuvan maan, on kesäyö
Toisen luokan vaunussa istun yksin valveilla mä läpi yön
Taakse jäänyt jo on aika tuo niin lohduton
Miestä sekä kitaraa tämä juna kuljettaa nyt läpi yön

Kiskot laulavat näin, matka vie kotiin päin
Huomenna mä taas saan nähdä sut uudestaan
Niityt usvaan verhoutuu, taivaalla on täysikuu, on kesäyö

Taakse jäänyt jo on aika tuo niin lohduton
Miestä sekä kitaraa tämä juna kuljettaa nyt läpi yön

Kiskot laulavat näin matka vie kotiin päin
Huomenna mä taas saan nähdä sut uudestaan
Niityt usvaan verhoutuu, taivaalla on täysikuu, on kesäyö

Pahoittelemme pitkittynyttä jonotusaikaa

2009-07-02T14:10:00.000+03:00

Suomemme maa. Asiakaspalvelun ja tehokkuusajattelun yhdistämisen onnela.

Lähetin viime viikolla töistä faksin, koska minua oli nimenomaisesti pyydetty niin tekemään. Olen ainut, joka työpaikallamme käyttää faksia. Itse faksi on melko aataminaikuinen ja mittavan kokoinen härveli, jota kollegat tuijottavat yleensä epäuskoisesti "vieläkö tuo muka toimii" -kysymysten sadellessa iloisen faksaajan, eli allekirjoittaneen, niskaan. Kyllä se toimii, kiitos vaan kysymästä. Ja Venäjä toimii myös monin paikoin vielä faksiajassa, vaikka sieltäkin sähköpostia tihenevään tahtiin on ruvennut viime vuosina satelemaan.

Tässä puheena oleva faksi meni Nordean Vöyrin konttoriin. Oma faksini ilmoitti, että lähetys ok ja Nordea Vörå on saanut toimeksiannon.

Vaan Nordea Vöråstapa ei ole kuulunut sen jälkeen inaustakaan, eikä Nordea Vörån maksamaa rahasummaa ole yhteisömme tilillä näkynyt. Tulipa siis mieleen, että otanpa ja soittaa rimpahutan Vöyrin Nordeaan kysyäkseni om allt är klart, tai jotain sinne päin.

Eipä ollutkaan soittaa rimpahuttaminen Vöyriin niin yksinkertainen toimenpide kuin luulin. Käytin ensin postmodernin postindustriaalisen post-puhelinluetteloajan elätin parasta ystävää eli Googlea. Löysin Nordean Vörån numeron, joka ei ollut käytössä. Soitin seuraavaksi Nordean vaihteeseen, koska uskoin sieltä löytyvän avun. Vaihde sanoi, että ei meidän konttoreihin ole enää aikoihin voinut soittaa suoraan, pitää soittaa asiakaspalvelun kautta.

Ja kaikkihan tietävät, mitä pankkien ja vakuutusyhtiöiden ja puhelinoperaattoreiden ja nettiyhteysfirmojen palvelunumeroon soittaminen tarkoittaa. Jos haluat sitä, paina yksi, jos haluat tätä, paina kaksi. Jos haluat palvelua, Viivi ja Wagner -sarjista lainaten, unohda koko juttu.

No, soitin joka tapauksessa. Asiakaspalvelussa oli lässyttävä konenainen, joka pahoitteli joka välissä odotuksen pituutta ja soitti pahoittelujensa lomassa hermojaraastavaa hissimusiikkia.

Odotus kesti vartin. Sitten Nordea Vörå vastasi. Ja unohti minut kymmeneksi minuutiksi luuriin pöydälle. En voinut poistua luurista pöydällä, koska olisin joutunut luultavasti odottamaan toisen vartin asiakaspalvelupuhelimessa. En lopulta saanut asiaani hoidettua, mutta jätin soittopyynnön, koska en aikonut enää soittaa uudestaan asiakaspalvelunumeron kautta Vöyrin kuntaan.

Ja kaiken tämän puhelinsekoilun ansiosta myöhästyin sovitulta lounaalta. Kipitin episodin päätyttyä Fredaa pitkin mielessäni kysymys jos toinenkin:

Kuka on keksinyt tällaisen systeemin? Mitkä ovat sen edut? Itselleni tulee mieleen vain kiistattomia haittoja, kuten se, että maailman yksinkertaisimman asian hoitamiseen meni puoli tuntia ja myöhästyin lounaalta. Jonkun tehokkuusajattelun mukaan edellä kuvattu palveluratkaisu on varmasti ideaali. Ihmisen toiminnan kannalta se on aika katastrofaalisen huono. Tehokkuus vs. ihminen, kumpi voitti.

Seis maailma, tahdon ulos. Tai ainakin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin.

---------

Tämän koettelemuksen tiimoilta päähän jyrähti soimaan Ultra Bran Sankaritar. Ja kyllä tämä biisi sopii päivään siinäkin mielessä, että tämä notkea konenainen haluaisi pikkuhiljaa taas nähdä valaita kalastelevan heilansa.

Biznes as usual

2009-07-01T10:34:00.005+03:00

NB! Tätä allaolevaa lehtiartikkelia ei voi parhaalla tahdollakaan soveltaa jokaisen Venäjällä vakuutusallalla työskentelevän arkeen. Mutta onpahan aikamoinen yksittäistapaus.

Tapasin jutun päähenkilön taannoin Pietarissa ja mietin, että heppu vaikuttaa jotenkin poikkeuksellisen coolilta ja karskilta. En ihmettele sitä enää: väkisinkin sitä ihmisriepu cooliutuu ja karskiintuu, jos harva se päivä tulee kotiovella katkaistua haulikkoa ja pesäpallomailaa vastaan.

Näin siis Venäjällä. Käännöksen on tehnyt Laurakaisa ja 40 000 ruplaa on 888,88 jevroa.

Kommersant-lehden Pietarin painos nro 115 30.6.2009

Vakuutusrikollinen tekeytyi talonmieheksi
Vakuutusyhtiö Regionin työntekijän murhayritys selvitetty

Venäjän syyttäjänviraston Pietarin osaston työntekijät ovat pidättäneet vakuutusyhtiö Regionin taloudellisesta turvallisuudesta vastaavan johtaja Vladimir Homjakovin murhayrityksen järjestämisestä epäillyt henkilöt. Homjakovia ammuttiin katkaistulla haulikolla kuluvan vuoden huhtikuussa. Tutkijat arvelevat, että Homjakov yritettiin tappaa, koska hän esti vakuutuspetoksia tehtaillutta rikollisjoukkiota saamasta perusteettomia vakuutuskorvauksia Region-yhtiöstä.

Murhayritys Region-yhtiön johtajaa vastaan toteutettiin huhtikuun 15. päivän aamuna, kun johtaja oli matkalla parkkipaikalle Aviakonstruktorov-kadulla. Talonmiehen asuun pukeutunut ja muovikassia kädessään kantanut epäilty käveli johtajaa vastaan ja saavutettuaan hänet ampui suoraan Homjakovia kohti kassiin piilotetulla katkaistulla haulikolla. Haavoittumisestaan huolimatta Vladimir Homjakovin onnistui itse päästä autonsa luo ja kutsua ambulanssi ja miliisi. Keskivaikeasti haavoittunut Homjakov kuljetettiin läheiseen sairaalaan. Lääkärit totesivat, että yksi ammus osui uhria selkään ja toinen haulisuihku pirstoi hänen vasemman olkapäänsä luut. Elintärkeät elimet eivät kuitenkaan vahingoittuneet, ja lääkärit onnistuivat pelastamaan Homjakovin.

Syyttäjänviraston paikallisosastossa nostettiin syyte Venäjän federaation rikoslain 3 luvun 30 pykälän ja 1 luvun 105 pykälän mukaan (”tapon yritys”). Tutkinnassa päämotiivina alettiin pitää uhrin työtehtäviä. Vakuutusyhtiö Regionissa Vladimir Homjakov on vastuussa vakuutusrikollisuuden torjunnasta – pääasiassa kyseessä ovat lavastetut liikenneonnettomuudet ja muut ajoneuvovakuutukseen liittyvät väärinkäytökset. Vakuutusalalla työskentelevät vahvistavat, että Homjakov on taistellut vakuutusrikollisuutta vastaan armotta ja myös kiistatta menestyksekkäästi – hänet on jopa valittu Venäjän autovakuuttajien liiton vakuutusrikollisuuden vastaisen komitean varapuheenjohtajaksi. Vakuutusyhtiö Regionissa tämä entinen järjestysvallan edustaja on onnistunut paljastamaan useita kymmeniä vakuutuspetostapauksia.

Tutkittuaan Homjakovin ratkaisemia petosyrityksiä syyttäjänviraston tutkijat löysivät murhayrityksen järjestämisestä epäillyt henkilöt. Nämä ovat 25-vuotias NEK-yhtiön vahinkotarkastaja Roman Silin sekä useita kertoja rikoksista tuomitut 32-vuotias Argo-yhtiön autonkuljettaja Aleksei Pavlov sekä 36-vuotias työtön Vasili Solovjev. Tutkintapöytäkirjoista käy ilmi, että Silin sai käskyn murhata Homjakov ”tuntemattomalta henkilöltä”, vakuutuspetosliigan johtajalta. Syytekirjelmässä sanotaan, että Homjakovin murhasta olisi maksettu yli 40 000 ruplan palkkio. Silin lupasi Pavloville pienen osan palkkiosummasta, jos tämä etsisi henkilön, joka suorittaisi murhan ja Pavlov puolestaan houkutteli Solovjevin mukaan ja antoi tälle Silinin hankkimat katkaistun haulikon ja talonmiehen asun. Juuri Solovjev yritti tutkintapöytäkirjan mukaan ampua Vladimir Homjakovin talonmiehen vaatteisiin pukeutuneena. Kaikki kolme pidätettiin 23. kesäkuuta ja tällä hetkellä he odottavat tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiä ja rangaistusta. Lisäksi tutkijat jatkavat työtään murhan tilaajan selvittämiseksi.

Jo tammikuussa 2009 Vladimir Homjakovin kimppuun hyökättiin kotinsa lähistöllä. Tuntemattomiksi jääneet hyökkääjät pahoinpitelivät Homjakovin pesäpallomailoilla. Tutkijat selvittävät nyt, onko murhayrityksestä epäillyillä kytköksiä myös tähän rikokseen.

---------

Tänään soi Tsaarin hymni. Jumala, jos satut olemaan olemassa, varjele myös Vladimiria.

Itse valitsen tieni ja askelten kulun

2009-06-30T19:20:00.005+03:00

Valinnat ovat puhuttaneet viime aikoina. Sinäkin, lukijani, voit ilmaista mielipiteesi yhdestä valinnasta tuossa oikealla. Valinnan teen toki minä, tykkäysperiaatteella. Mutta aina on kivaa olla osa näennäisdemokratiaa!

Olin tänä aamuna jälleen valintatilanteessa, jossa minulla oli kaksi kilpailevaa vaihtoehtoa.

Tutut ja turvalliset, mukavat kesäballerinat, tai entisistä sihteeriajoista muistoksi jääneet ruskeat ja älyttömän mukavat, maltilliset korkokengät.

Tai niin luulin. Olen käyttänyt ruskeita kenkiä edellisen kerran entisissä töissä, ja siellä ei tarvinnut kävellä. Riitti, kun hallitsi omaa maailmankaikkeuttaan lennonjohtotornilta näyttävän työpöydän takaa. Tänään piti kävellä ensin UFF:n keräyslaatikolle, sitten lasinkeräyspisteelle ja sitten työmaalle. Jo puolivälissä pikkuvarpaita kivisti. Hiihdin koko työpäivän paljain varpain konttorissa ja sain osakseni kysyviä katseita. Kotimatkaa varten teippasin pikkuvarpaat laastareilla ja hiissutin kotiin. Puhuin puhelimessa sankarikalastajan kanssa ja ulisin tuskaani lankoja pitkin Norjaan.

Lopputulos, ei ulinan vaan kenkävalinnan: Vasemman jalan pikkuvarpaassa on mojova vesikello. Oikean jalan pikkuvarpaassa on oikean pikkuvarpaan kokoinen vesikello. Meidän piti mennä Mellin kanssa tänään puistojumppaan, mutta lenkkareita ei voinut edes ajatella. Minun piti hakea vast'ikään diplomi-insinööriytyneen puolison kirjattuna kirjeenä lähetetty tutkintotodistus Kasarmitorin postista. Edes ikimukavia Vagabondin vuosikausia vanhoja rokkikenkiä ei voinut nykiä jalkaan.

Aamuisesta valinnastani seurasi valinta, jolle ei ollut vaihtoehtoja:

Olen läpsytellyt koko illan kovaäänisesti pitkin Ullanlinnaa kulahtaneilla flip-flopeilla ja puistojumpannut paljasjaloin. Nyt istun tässä, katselen mustia jalkapohjiani ja yritän miettiä flip-floppeihin sopivaa työasustetta huomiseksi.

Näinkin viisaaksi naiseksi...nojoo. Jääköön sanomatta.

---------

Tänään soi siis Tehosekoitin. Ensi viikkoa ja Tammerfestia odottaessa.

Nasu's Diets

2009-06-29T20:24:00.003+03:00

Vakituinen blogikokki onkii onnellisena Norjanmerellä, ja minähän en ruokaa laita. Siksi viikonloppuna söin pääsääntöisesti Nasun erinomaisia ja sydänystävällisiä grillaustuotoksia. Makkaraa saunan kiukaassa á la Tuhkamunakeittiö:

Muutenkin loistava mökkiviikonloppu takana: aina kun olin ulkona, satoi vettä. Aina kun istuin liikennevälineessä, oli helle. Poikkeuksena oli luterilaisen kesämökkiläisen lauantaiaamu, jolloin 15 vuotta vanhoihin bikineihin sonnustautuneena siirsin halkopinon ja kuurasin soutuveneen puhtaaksi mäntysuovalla ja vanhalla tiskiharjalla. Peruskesämeininki perusasioiden äärellä.

---------

Tänään soi Mikkelissä ravintolalaiva Toivolla raikunut Martti Servon Ufo tarjosi kaakaon. Ja Nasu puolestaan tarjosi lonkeron.

Valinnan vaikeudesta

2009-06-26T08:00:00.003+03:00

Menen syksyllä naimisiin.

Se on kivaa, ja tuntuu oikealta ja parhaalta ratkaisulta. Häät ovat pienet - kriteerinä on se, että vieraiden on mahduttava yhden pöydän ympärille. Pöytä on tosin aika iso. Ei ole valkoista mekkoa, ei kirkkoseremonioita, ei morsiuskimppua eikä ainakaan mitään halvatun hääkarkkeja. Otsasuoni alkaa tykyttää koko sanan mainitsemisestakin. Hääkarkit! Maailman oleellisin asia. Näin on. Epäilyttää, miten ilman niitä voi ylipäänsä kukaan mennä naimisiin.

Ainut hääaskartelu, minkä tein ilomielin, oli kutsukorttien väkerrys. Sulhanen olisi halunnut kutsua vieraat sähköpostilla mutta muisti ilmeisesti sitten, etteivät isovanhempansa ole (ainakaan vielä) siirtyneet internetin ihmemaahan. Istuimme siis, tuleva hääpari, viime maanantaina tunnin ajan äitin keittiönpöydän ääressä ja leikkasimme ja liimasimme Tiimarista ostettuun vähän kulmasta kurttaantuneeseen alennuspahviin Poladroid-kuvia tallinnalaisista sashlikravintoloista. Siinä se. Kivutonta ja mukavaa. Yksikään kaaso ei menettänyt mielenterveyttään ja rakkauskin kukoisti.

Aion purjehtia avioliiton satamaan tyynen rauhallisesti, ilman sen kummempaa säätöä ja härdelliä. Matkassa on kuitenkin ollut yksi dilemma, ja se dilemma on sukunimi.

Minulla on näpsäkkä, lyhyt, ytimekäs, norjalaisten esi-isien komealta kalskahtavasta nimestä suomennettu sukunimi, josta pidän paljon. Pienenä tosin halusin nen-päätteisen sukunimen koska muillakin oli, mutta sittemmin olen tullut järkiini.

Nyt olisi tarjolla toinen näpsäkkä, melkein yhtä lyhyt ja ytimekäs, omaa nimeäni paljon harvinaisempi ja luultavasti jonkun venäläisen esi-isän Jekimoff-nimestä suomennettu sukunimi, josta olen aina pitänyt paljon. Siinäkään ei ole nen-päätettä, mutta kuka nyt sellaista kaipaakaan.

Lähdetään siitä, että yhdysnimet ovat poissuljettuja. Minulla on vahva mielipide siitä, että elämässä ollaan joko tai, ei sekä että. Kaikenlaiset naftaliinista kaivetut mummon tyttönimet ja muut kikkailut ovat mielestäni myös turhaa hienostelua, semminkin kun sulho haluaa säilyttää oman sukunimensä myös avioliittoon astuessaan.

Minulla on myös 33,5 vuodessa muotoutunut vahva identiteetti omana itsenäni näpsäköine ja ytimekkäine sukunimineni. Lisäksi minulla on toiveena saada lapsi tai useampi. Jälkikasvulla tulee olla isänsä nimi, enkä osaa tätä perustella. Niin minusta kuuluu olla - kun äiti sen lapsen synnyttää ja se on kiistatta osa häntä, voi isä puolestaan ottaa lapsen omakseen antamalla sille nimensä. Mutta jos minulla ei ole jälkikasvun isän nimeä, pelkään tuntevani oloni ulkopuoliseksi kun muu perhe on yhden niminen ja minä toisen. Ja jollain tavalla minusta on asiallista, että yhdellä perheellä on yksi nimi.

Ja sitten minulla on jonkinlainen yhteiskunnallisesti valveutunut, lievästi takaraivossa häiritsevä tunne siitä, että emansipoituneen 2000-luvun feministinaisen ei ole kuitenkaan sopivaa noudattaa moista 1800-lukulaista patriarkkaperinnettä, vaan pitää syntymässä saamansa oma ja täysin kelvollinen sukunimi itsellään myös avioliiton aikana. 2000-lukulainen, gender-tiedostava puolisokin on huolissaan siitä, että leimautuu taantumukselliseksi jos nimeä päädyn vaihtamaan. Ei vaiskaan, ei se huolissaan ole. 2000-lukulaisuus ilmenee tässä asiassa etenkin niin, että sulho on kieltäytynyt ottamasta kantaa puoleen tai toiseen koko nimiasian suhteen, toteaa vaan että sukunimi tulee olemaan minun joten niin on päätöksenteonkin laita.

Enpä tiedä, kuinka sukunimikysymyksessä vielä käy. Kerran tein jo päätöksen, ja lähetin vihkivälle laamannille sukunimipaperin täytettynä ja allekirjoitettuna, mutta vielähän tässä on kolmisen kuukautta aikaa arpoa. Pitäisikö pistää blogissa äänestys pystyyn?

---------

Tänään soi The Beautiful Southin Don't Marry Her, Fuck Me. Melko epäkonventionaalista hääteemamusiikkia ehkä, mutta tiedetäänpähän ainakin, mihin ei tule pyrkiä.

The Morning After

2009-06-25T12:00:00.004+03:00

Tietämättömille tiedoksi, että otsikko on Fatih No Moren biisi. FNM-asiaa siis edelleen, nyt keikkaraportin muodossa.

Eilen Facebookissa eräs kommentoija kommentoi näin: "Toivon hartaasti ettet joudu huomenna sanomaan, ettei sinulla ole enää uskoa Faith No Moreen." En joudu. Sanoin samaisessa naamakirjassa heti keikan jälkeen vain että "Oi Mike. Oi." Nyt sanon sen saman vähän analyyttisemmin. Ja olen aika samoilla linjoilla Hesarin Jussi Ahlrothin kanssa. Vaikka jutun kuvatekstissä lukikin aamulla että Billy Gould on FNM:n kitaristi vaikka se oikeasti on kyllä basisti.

Mike Patton lienee amerikkalaisen ellei koko kaikkeutemme populaarikulttuurin vaikuttavimpia live-esiintyjiä. Enkä ole näkemyksineni yksin. Sellaista raivoa, intensiteettiä, ironiaa, sarkasmia, sekunnissa aikaisemmasta täysin päinvastaiseen vaihtuvaa tunnelmaa ja ihan älyttömän mielikuvituksellista ihmisäänen käyttöä ei ihan joka ukosta löydy. Ja vaikka keikka oli selkeästi vanhojen muistojen lämmittelyä, mitä aloitusbiisinä kuultu Reunited-hempeily aika voimaperäisesti alleviivasi, ei siinä ollut hitustakaan myötähäpeän tunteita aiheuttavaa eppunormaali-virkamiesrokkauksen makua tyyliin bändi nauraa koko matkan pankkiin. Bändihän varmasti nauraa, mutta melko savotan pistivät silti pystyyn maksavien asiakkaidensa iloksi. Pattonista nyt voisi paasata vaikka miten, mutta kyllä muukin yhtye saa kiitosta ja kunniaa tiukasta soitosta.

Siitä voi sen sijaan taittaa peistä hamaan hautaan saakka, onko Faith No More Pattonin lukuisista projekteista mielenkiintoisin, kuulijaa tai itse Mike Pattonia haastavin, kaupallisin, tylsin, maneerisin, mitä vaan. Minusta Faith No More on parhautta. Siinä on palikat kohdallaan, ja lisäksi siinä on minun oma, ainutkertainen 90-lukulainen nuoruuteni. En minä siitä sen enempää osaa sanoa.

Ainut miinus siitä, etteivät ne soittaneet She Loves Me Notia. Ja siitä, että se sitruunaperseinen eukko joka edessäni sai raivokohtauksen siksi että joku kaljupäinen kaveri hänen vieressään uskalsi pomppia hetken aikaa ylös alas Be Aggressiven aikana, olisi voinut sisäistää tulleensa rokkikeikalle eikä konserttisaliin. Säälinsekaiset terveiset eukon seuralaisparalle, joka sai loppukeikan ajan tyynnytellä hysteeristä rouvaansa.

Kaikille keski-ikäistyminen ei sovi.

---------

Tänään soi, tietty, vielä Faith No More ja Gentle art of making enemies. Koska kaikista kovasti kolahtaneista keikkabiiseistä se jostain syystä kolahti kaikkein kovimmin. Ja onhan se nyt, herranen aika, ihan tajuttoman hyvä kappalekin. Nelikymppisyys tosin pukee Mike Pattonia vielä paremmin kuin allaolevassa videossa vallalla oleva kolmas vuosikymmen.

Täyttymyksiä

2009-06-24T09:00:00.001+03:00

Is a dream a lie if it won't come true, or is it something worse?

Näin laulaa Bruce Springsteen teoksessaan The River. Kuuntelimme sitä autossa toissa perjantaiyöna matkalla Pistohiekan lavalta takaisin mökille. Niityt verhoutuivat usvaan, taivaalla oli täysikuu, oli kesäyö. Noin kuvainnollisesti.

Springsteenin Brucella on biisissään nähdäkseni johtoajatuksena se, että kun ihmisen koko elämä lipsahtaa joksikin ihan muuksi kuin mitä ihminen ehkä epämääräisesti oli joskus toivonut, uskonut ja unelmoinut, ihmisestä tulee katkera. Tai välinpitämätön, mikä on vielä pahempi kohtalon oikku.

Minä olen kai huono puhumaan tästä. Olen vaihtanut elämää lukemattomia kertoja, allekirjoittanut Anja Kaurasen Sonja O:n sanat: "Pako on minun vapauteni, ilkeästi kirskahtava takaportti on minulle vapaudenportti". Ainakaan sillä tavalla ei katkeroidu, eikä muutu välinpitämättömäksi. Sielulle se elämäntapa tosin näyttää välillä raastinrautaa, mutta sieluhan on uusiutuva luonnonvara.

Olen 13 vuoden ajan odottanut. En toki joka päivä, en palavasti enkä pakkomielteellä. Mutta odottanut, silti. Tänään en enää odota, tänään toimin. Tänään menen Kaisanimeen Faith No Moren keikalle, näen ensimmäistä kertaa elämässäni livenä bändin, jota arvostan ulkomaisista yhtyeistä ylivoimaisesti eniten. Lämppärinä on CMX, mikä kuuluu asiaan, koska nämä bändit kuuluvat myös mielessäni yhteen.

Olen varhaiskeski-ikäinen, asiantuntijatehtävissä työskentelevä akateeminen nainen. Uskon, että tulen säilymään katkeroitumattomana ja väliä pitävänä edelleen, kunhan vain säilytän kykyni innostua siitä, että ihmiset soittavat toisille ihmisille musiikkia. Ja uskon myös siihen, että unelmat kannattaa pitää sen suuruisina, että niitä kykenee itse toteuttamaan, omassa elämässään, jos ei nyt ihan joka päivä niin pari kertaa kesässä kumminkin.

---------

Tänään soi Faith No Moren Angel Dust -levy. Vuosi on 1996, pukeudun säästösyistä pikkuveljen ylijäämäleviksiin, opiskelen yliopistossa enkä tiedä, mikä minusta tulee isona. Uudella poikaystävällä on poninhäntä ja hän soittaa minulle musiikkia, jollaista en ole koskaan ennen kuullut.

Kuvat fnm.com

Kotikaupunkiturismia

2009-06-23T21:17:00.002+03:00

Olin tänään turistina Helsingissä.

Ensin en tosin ollut. Olin vain väsynyt, aamujunalla stadiin palaava kesämökkiläinen ja juhannuksenviettäjä joka hilautui asemalta työmaalle kassia raahaten ryytyneenä, nuhjaantuneena ja itikanpuremiaan kuopsuttaen.

Työpäivän jälkeenkään en vielä ollut turisti vaan kotiin palaava kesäleski. Koti odotti palatessaan sellaisena kun se nyt näillä lämpöasteilla odottaa, kun bioroskis on unohtunut viedä juhannuksenviettoon lähtiessä. Kotoa oli siis paras paeta siltä seisomalta Kaivariin puistojumppaamaan. Puistojumppa seitsemän tuntia aikaisemmin nautitun mustajuurisosekeiton ja neljän tunnin yöunien voimin on, kuulkaa, kovaa puuhaa, mutta kivaa silti.

Turismi alkoi puistojumpan jälkeen. Tulin kotiin, kävin suihkussa, pukeuduin uuteen kesämekkoon ja uusiin gladiaattorisandaaleihin. Tänä kesänä kuuluu olla gladiaattorisandaalit. Naamioiduin Panun pornokeisariaurinkolaseihin salaperäisen ja kohtalokkaan turistinaisen lookia tavoitellen ja lähdin kaupungille. Päätin viedä itseni ulos syömään.

Ja kaupungilla oli kesä. Jotenkin letkeää ja leppoisaa, lämmintäkin. Vein itseni La Famigliaan ja söin lohipastaa. Luin Autolla Baltiassa -matkaopasta paremman puutteessa. Sitten kävelin takaisin kotiin, kotimatkalla ostin Kasarmikadun S-marketista jäätelön.

Tuli mieleen se yksi Eeva Kilven runo:

Nukkumaan käydessäni
ajattelen:
huomenna minä
lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhun ystävällisesti ja ihaillen.
Kehun: sinä pieni, urhea nainen,
minä luotan sinuun.

Hyviä hetkiä, nämäkin. Kesäleskenä kesäkaupungissa.

---------

Tänään soi puistojumpassa kuultu versio José Gonzálezin Heartbeats-biisistä. Tämä on paras ikinä tehty mainos, minusta:

Hirviömorsian

2009-06-18T09:00:00.003+03:00

Tilasin tässä päivänä muutamana Olivia-lehden, kolme numeroa kympillä. Syypää siihen oli Paras aika vuodesta -blogi, johon olin hyvin ihastunut. Kenties kotona vallalla olevasta dissauskampanjasta johtuen en ole enää niinkään suuri Stella-fani, mutta samaisilta Olivian nettisivuilta löytyvää Anna-Leena Härkösen loistavaa ruokablogia seuraan sitäkin suuremmalla hartaudella. Tai lähinnä kuoliaaksinaurannalla. Siihen on linkki tuossa oikealla.

Eilen, kun piti olla joko Olavi Uusivirran keikalla tai pakkaamassa juhannustavaroita tai suunnittelemassa juhannusmenyytä (helppo ja kalevalaisten alkusointujen mukainen toimeksianto: kaikki muut syö kaikkea paitsi Toni ei syö tomaattia ja Sini pelkää sieniä), makasin sohvalla maha täynnä tajunnanräjäyttäneen uuden tuttavuuden, nepalilaisravintola Gorkhan malai koftaa ja luin uusinta Oliviaa.

Sattuneesta syystä silmiini osui otsikko "Kaasot puhuvat - Elämäni kauhein päivä". Selasin jutun esiin ja ahmaisin kerralla pari aukeamaa utopistista tarinaa, joka ilmeisesti kuitenkin on totta. Lukukokemuksen jälkeen oli mielessä vain yksi kysymys: Mikä näitä naisia vaivaa? Naisilla en tarkoita nyt haastateltuja kaasoja vaan morsioita.

Artikkelin aihepiiristä innostuneena menin tutustumaan naimisiin.infon hääfoorumiin. Ja tulin sieltä samalla ovenavauksella pois. Kokemuksen jälkeen mielessä oleva kysymys oli tämä: Mikä HELVETTI näitä naisia oikein vaivaa???

En sinällään vastusta 200 hengen prinsessahäitä. Jos joku sellaiset haluaa, hän ne saakoon. Mutta naiivisti kuvittelin, että tällöin myös niiden häiden järjestäminen olisi kivaa. Ilmeisesti olin täysin väärässä.

Ahdistus, stressi, angsti, itkupotkuraivarit ja muiden, lievempien kategorioiden riidat kaason/anopin/pitopalvelun/naapurin koiran kanssa, 20 kilon laihdutus ennen vihkimistä, vastustelevan sulhasen raahaus ympäri häämessuja, väärän värinen hääkutsun kirjekuori ja kolme senttiä liian lyhyt kermakakkumekon helma. Siinä asiat, jotka läiskivät silmille tulevien aviovaimojen tilityksistä hääfoorumilla. Ehkä kuvaavin pikakelauksella vastaan tullut kommentti oli tämä nimimerkki Nellenin viesti: "Mulle iski heti kosinnan jälkeen älytön stressi, että missä mennään naimisiin, mikä ihana juhlapaikka sitä löydetään jne."

Jep jep.

Mulle iski heti kosinnan jälkeen älytön nälkä, ja sitten mentiin syömään sairaan hyvää sashlikkia pienen, neuvostoliittolaiselta näyttävän tienvarsikuppilan aurinkoiselle terassille ja pussailtiin ja oltiin onnellisia ja lähetettiin Nasulle tekstiviesti että jos laiva uppoaa ja me sen mukana niin kerro kaikille että mentiin kihloihin. Ainakin jotain tässä elämässä olen mielestäni tehnyt siis oikein.

Kun aloimme kosinnan jälkeen puhua häistä, totesimme ykskantaan että lähtökohtien suhteen olemme yhtä mieltä: Hääpäivästä EI missään tapauksessa tule elämämme onnellisinta ja ikimuistoisinta päivää. Toivottavasti tulee hyvät, mukavat ja lämminhenkiset juhlat lähimpien läsnäollessa niin, että kaikki mahtuvat samaan pöytään istumaan. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi. Toivottavasti anoppi ymmärtää, että poika haluaa pukeutua tärkeään tilaisuuteen Miska-karhun kuvalla varustettuun teepaitaan.

Ja toivottavasti niitä onnellisia ja ikimuistoisia hetkiä, ehkä jopa kokonaisia päiviä, tulee jatkossakin sen verran ettei yksittäisistä päivistä koskaan tarvitse puhua superlatiivein.

---------

Tänään soi, taas, itseoikeutetusti, Jarkko Martikaisen Valssi tanssitaidottomille. Tärräytänpä selityksen vuoksi tähän koko viisun sanat, vaikka valssia me kyllä osaamme tanssia:

1, 2, 3, vaihtuu valssin askeleet.
Ei ne taitu niin kuin vuodet ovat taittuneet.
Painajaisten vierasväki saapuu irvimään:
”ei ne osaa tanssia omissa häissäänkään…”

Vaan Fred Astairekin kademielin
tanssii taivaassaan:
hän tanssii niin kuin enkeli
vaan kuollut on.
Ei voi palata maailmaan.

Vanhaherra Cohen tanssi loppuun rakkauden.
Itse suosin jatkuvuutta. Siksi tanssi en.
Jos vain toisten toiveita käyn täällä täyttämään,
sekoitan vain pahemmin jo valmiin sekopään.

Siksi muita selitysten syitä
Kuule et:
Vain toisilleen on mies ja nainen
ja vain toisilleen tilivelvolliset
tällä matkalla, jossa näin

Ylämäessä tönin sua eteenpäin,
alamäessä vauhtias´ jarrutan…
vaikken kanssasi tanssimaan oppinut,
opin enemmän: opin sinut.

Jotkut käyvät ulkokultaisuuttaan vaalimaan:
sääntökirjaan tartutaan kuin lapseen hukkuvaan…
Kurttuotsin etiketin mukaan eletään
ja jos se etiketti petti, sitten itketään…

Kuka häissään oli päissään?
aivan sama se,
kunhan matka yhteinen on
eikä kesken jää matkan varrelle…
Tälle matkalle, jossa näin

Ylämäessä tönin sua eteenpäin,
alamäessä vauhtias´ jarrutan…
vaikken kanssasi tanssimaan oppinut,
opin enemmän: opin sinut.

Yksi lysti muulle, nyt kun kaksi on perhe.
Siirto siitä mihin vain on mahtava erhe.
Ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton:
alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on.

Kirjoittaja kramppaa

2009-06-17T11:27:00.002+03:00

Olen pohdiskellut viime aikoina kirjoittamista sattuneesta syystä niin kovin, etten enää saa kirjoitetuksi lainkaan. Aivan kuten kohtalotoveri-Hetskulla, blogin tekstiloota pursuilee aloitettuja ja tuskastuneena hetkeä myöhemmin kesken jätettyjä tarinanalkuja. Harva se päivä joutuu toteamaan, että parempi blogi ilman uutta tekstiä kuin varustettuna uudella mutta väkisin ja hampaat irvessä väännetyllä pakkopullakirjoituksella.

Ajattelin siis tänään vain kertoa teille, että olen elossa. Olen myös viettänyt kesän ensimmäisen pitkän viikonlopun mökilläni, aloittanut katiskakalastuksen, saanut saaliiksi kuusi pientä särkeä, ja soudattanut Panua vesisateessa ympäri järveä. Olen käynyt samaisen Panun kanssa Pistohiekan lavalla tanssimassa, juhlinut 60-vuotiasta keinoenoa, tuijottanut etanan etenemistä tienposkessa, tutustunut Aleksanterin kanssa kääpään ja tavannut eilen uuden ihmisen. Hän oli yhdeksän päivän ikäinen, hyvin pieni ja hyvin unessa. Hänen vanhempansa olivat nykyhetkeen orientoituneita ja täysjärkisiä, vaikka kutsuivatkin toisiaan nimillä Meijeri ja Jätehuolto.

Elämä on siis hyvää. Pian se jatkuu juhannuksen muodossa samaisella mökillä, samaisen katiskan kera, samaisella Pistohiekan lavalla tanssien.

Loppukevennyksenä video, jossa noin minuutin ja 40 sekunnin kohdalla ruutuun tepastelee eräs maanmainio nuorimies maanmainion isänsä kanssa.

---------

Tänään soi Olavi Uusivirran Huomenna hän tulee. Nyt uskon ihmeisiin, ja lähden tanssimaan. Vaikken osaakaan.